Pudotus

Kirjailija Antti Rönkä

Kuvittaja Sami Makkonen

Julkaistu 6.5.2024

Joskus suurin mahdollinen onni johtaa pahimpaan mahdolliseen onnettomuuteen. Itseasiassa niin käy aina, ennemmin tai myöhemmin. Minulle niin kävi ennemmin. Nimeni on Christiano F. ja kerron nyt hirveästä asiasta, josta olen vastuussa.

Asuimme siinä valtavassa rakennuksessa, jonka omisti Nordic Shelters. Rakennus oli joskus ollut kauppakeskus, jonka yläkerroksissa toimi hotelli. Se oli rakennettu kauan sitten, silloin kun kauppakeskuksia ja hotelleita rakennettiin, silloin kun se oli mahdollista ja hyväksyttävää. Nyt sen omisti kuitenkin Nordic Shelters, ja vanhempani olivat ostaneet sieltä huoneen sekä oikeuden veteen ja ruokaan. Vanhemmillani oli siihen mahdollisuus, koska äitini sattui olemaan kirurgi ja isäni entinen Millennium BCP -pankin johtaja. Samaa mahdollisuutta ei ollut useimmilla kotimaani asukkailla, heillä jotka joutuivat jäämään tai liittymään pakolaisletkoihin. Kumpikaan vaihtoehto, jääminen tai pakolaisletka, eivät tarjonneet kummoisia selviytymismahdollisuuksia. Ajattelin miljoonia kohtaloissaan kiemurtelevia ihmisiä iltaisin, kun makasin sängyssäni ja kuuntelin ilmastointilaitteen huminaa, vakaata hyrinää, joka muistutti ihmisen neuvokkuudesta, kekseliäisyydestä, joka piti kohtaloa loitolla, kunhan sattui syntymään oikeaan perheeseen.

Yhtenä tällaisena iltana nousin sängystä ja pukeuduin. Kuuntelin vanhempieni uneliasta tuhinaa, kunnes olin varma, että he tosiaan nukkuivat. Sitten vain astelin huoneemme ovelle. Joskus teemme asioita ilman, että oikeastaan teemme niitä. Yhtäkkiä vain huomaamme liikkuvamme tai sanovamme lauseita, joita emme koskaan uskoneet sanovamme ääneen. Tämä oli sellainen hetki. Olin lumottu, noiduttu tottelemaan vain tietynlaisia liikkeitä. Yö kutsui minua, enkä minä voinut vastustaa sen kutsua.

Huoneen ulkopuolella ei olisi saanut liikkua klo 22 jälkeen, mutta sellaisista säännöistä on vaikea välittää maailmassa, jossa miljoona lasta kuolee päivittäin. Painoin siis ovenkahvaa alas, tai paremminkin katsoin kun käteni painoi kahvaa alas. Kuului syvän laadukas rasahdus, joka on varmasti kuulostanut hienolta aikoinaan, silloin kun Nordic Shelters oli vielä hotelli ja ihmiset lähtivät huoneistaan aamupalalle, pöytiin joissa oli rajattomasti hedelmiä ja lihaa. Yritin eläytyä sellaisen ihmisen ajatuksiin, mutta en pystynyt. En tiennyt, miltä sellainen rajattomuus tuntuu.

Painoin oven kiinni ja lähdin kulkemaan käytävää pitkin. Kokolattiamaton kuviot vilistivät silmissäni ja kannustivat minua eteenpäin, ja minusta tuntui että käytävä imi minua syvemmälle yöhön. Vapaus kihelmöi rinnassani, käsivarsissani. Minä pystyin tekemään näin. Mikään luonnonlaki ei estänyt minua.

Painoin hissin tilauspainiketta, ja napin ympärille syttyi oranssi, tulenpalava rengas. Se oli oikeastaan ihme, sillä oletin, että järjestelmä lukittiin öisin. Mutta hissi saapui saman tien, kuului vaimean laadukas kling-ääni ja hissin titaaninharmaat ovet liukuivat auki, ja minä painoin katseeni lattiaan, etten näkisi itseäni peilissä ja särkisi epätodellista lumousta, vapautta joka veti minua puoleensa. Jos kohtaisin oman katseeni, tajuaisin että olin todella siinä, menossa alas. Tekemässä jotain mitä ei olisi saanut tehdä.

Valitsin Yleisten Tilojen kerroksen. Hissi alkoi pudota, ja koko matkan pidin katsettani lattiassa ja kuulin oman hengitykseni, tihenevän, kohisevan hengitykseni. Kuin jotain kuohuisi sisälläni, raivoava koski, joka etsi ulospääsyä.

Hissi pysähtyi. Avautui näkymä valtavaan alakerrokseen, kiiltäviin käytäviin, jotka risteilivät entisten liiketilojen reunustamina. Liiketilojen lasisten ovien päällä näkyi kylttejä, kuiskauksia entisestä maailmasta. H&M. Subway. Osaka Sushi. Apple Premium Reseller. Nyt lasiseinien takana oli kalterit, ja tyhjiksi raivatuissa liiketiloissa häämötti valtavia säiliöitä, kuin vedenalaisia kiviä, ja rahtikontteja muistuttavia laatikoita, joissa kaikissa luki sotilaallisella fontilla”Nordic Shelters”. Laatikoissa kerrosviljeltiin perunaa, soijaa, levää ja hedelmiä. Säiliöissä ja niiden välillä kulkevissa kupariputkissa puolestaan virtasi Nordic Sheltersin oma vesijärjestelmä. Autioilla käytävillä soi laitteiden vaimeaa kohina, siritys ja naksahtelu, ihmisen jääräpäisen neuvokkuuden sinfonia.

Ajelehdin käytäviä vailla päämäärää, olin kuin aaveleiva. Mietin, kuinka moni valvontakamera huomaisi minut. Odotin sireeneihin räjähtävää ujellusta, käytäville ryntääviä vartijoita, taskulamppujen sohivia valokeiloja ja etälamauttimia, joukkoja valmiina eliminoimaan minut. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Harvoin tapahtui mitään ylipäätään, siis mitään sellaista kuin odotti, sellaista kuin elokuvissa, niissä harvoissa, joita olin nähnyt. Elokuvat oli tehty kauan sitten, silloin kun elokuvia vielä tehtiin, ja jotkut niistä yrittivät kuvata näitä aikoja. Elokuvissa oli räjähtäviä helikoptereita, romahtavia siltoja, vyöryviä hyökyaaltoja. Niissä oli juoksevia sotilaita ja hahmoja, jotka välittivät kovasti siitä mitä heille tapahtui. Elokuvien tekijät eivät tienneet, että jotkut katastrofit olivat paljon tylsempiä, paljon kasvottomampia, ja että paremminkin kuin räjähdykset ja juokseminen niitä kuvasti välinpitämätön, huomaamatta syvenevä kauhu, jolla ei ollut selkeää kohdetta. Jotkut katastrofit olivat vettä, joka nousi lukitussa huoneessa niin hitaasti, että kun se lopulta ylsi leukaan asti, siitä ei jaksanut enää välittää.

Siitä huolimatta askeleeni tihenivät kireän hermostuneiksi, kun etenin syvemmälle Yleisissä Tiloissa. Säikähdin lasiseiniin heijastuvaa peilikuvaani ja jokaista vesijärjestelmän naksahdusta. Käteni puristuivat hikisiksi nyrkeiksi, ja toivoin että olisin sittenkin jäänyt sänkyyni, hyväksynyt etten voinut muuta. Silti jalkani ottivat askeleita, halusivat eteenpäin, ja kävelyyni tuli uhmakkaan jääräpäinen rytmi, kuin vastalauseena pelokkaille ajatuksilleni. Jatka, jalkani sanoivat, kulje niin kauas kuin pystyt, ulos, yöhön. Ajatus läikähti rinnassani. Voisin tosiaan lähteä ulos, karata koko rakennuksesta. Mikään luonnonlaki ei estäisi. Karkaisin ja aloittaisin uuden, omavaraisen elämän jossain metsässä, elämän jolla olisi taas jotain merkitystä. Jos siis metsiä oli vielä jäljellä. Jos ihan kaikki ei ollut palanut.

Tämä uusi päättäväisyys mielessäni kävelin kohti aukiota ja liukuovia, joiden takana yö odotti. Mutta silloin näin jotain, mikä pysäytti minut, ja puuduttava säikähdys putosi jalkoihini ja tunsin sydämeni ääriviivat, rintaani vasten hakkaavat reunat. Elottomien liukuportaiden takana, unohdetun kahvilan pöydässä, istui varjo. Näin varjon ryhdistä, ettei hän ollut vartija. Hän nojasi pöytään kyynärpäillä ja katsoi minua. Nyökkäsin varjolle, ja pikemminkin vaistosin kuin näin, että varjo nyökkäsi takaisin.

Seuraava aamu tulvi kuivaa, viiltävää aurinkoa. Istuin vanhempieni kanssa sisäpihalla, entiseen puutarhaan katetussa pöydässä, johon aamiainen tarjoiltiin. Puutarhan ylläpito oli lopetettu veden säästämiseksi. Elävien kasvien tilalla oli muovisia palmuja, joiden katveeseen piilotetuissa kaiuttimissa soi Rainforest sounds -soittolista. Viereisistä pöydistä kantautui keskustelua vierailla kielillä, vaitonaista puhetta italiaksi, kiinaksi, hindiksi. Isää ja äitiä lukuunottamatta en ollut jutellut täällä kellekään muutamaa sanaa enempää. Täällä ei oltu seurustelutuulella.

Pöydistä avautui näkymä kaupunkiin, joka kyyristeli yltyvän, irvistävän helteen alla. Nordic Shelters -rakennuksen kyljessä luki vielä entisen kauppakeskuksen nimi: Mall of Tripla. Nimi oli melkein sympaattisen kammottava. Se todisti, että keskuksen rakentaneet ihmiset eivät todella tienneet, mitä olivat tekemässä.

Isä ja äiti lusikoivat leväpuuroaan epätavallisen vaitonaisina. Yritin tavoittaa heidän katsettaan, nähdä ilmeistä vihjeitä, olivatko he huomanneet yöllisen retkeni. Kun olin palannut huoneeseen, kumpikin oli nukkunut, eivätkä he olleet vielä huomauttaneet mistään.

Äiti piti tumman katseensa tiukasti puurokulhossa. Hän pyöritteli lusikkaa leväpuurossa kuin yrittäisi kerätä sieltä voimia, kaapia rohkeutta selvitä taas yhdestä päivästä. Mutta hän ei saanut viedyksi lusikkaa suuhun asti. Isän kasvoilla oli uurteita ja varjoja, joiden näkeminen painoi rintaani ja sai hengitykseni katkeilemaan. Varjot olivat syvenneet siitä lähtien kun lähdimme Lissabonista, siitä lähtien kun ilmastoitu yksityiskone irtosi maasta, jota runteli sanoin kuvaamaton kuivuus ja metsäpalot ja toisaalta kaduille tulviva meri. Maasta, jolla ei ollut odotettavissa muuta kuin alati pahenevia oloja. Katsoimme pienestä ovaali-ikkunasta loittonevaa, savusumun verhoamaa kotiamme, jota emme näkisi enää koskaan, ja äiti puristi kättäni ja minä puristin hänen kättään enkä uskaltanut katsoa häntä, koska tiesin että hän itki. Isä piti käsiään ristissä ja silmiään kiinni, ja hänen paksut huulensa mutisivat sanoja, punoivat rukousta, jolla hän kutsui olemattomia voimia meitä suojelemaan.

Siitä oli puoli vuotta. Puoli vuotta tässä pohjoisessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään. Päivisin saimme liikkua kaduilla, ja joskus pyöräilin valkoiselle kirkolle meren rantaan. Kun katsoin merelle, tuntui että olin lähellä kotia. Istuin kirkon portailla ja katsoin horisonttia ja mietin ihmisiä, jotka olin tuntenut. Kavereita, sukulaisia. Missä he olivat? Oliko heitä enää? Kun olin kertonut heille lähdöstä, kaupungista johon olimme muuttamassa, he tunsivat sen vain outona nimenä, paikkana jota tuskin oli edes olemassa. He katsoivat kuvia iLife-laitteillaan ja anelivat päästä mukaan. Silloin kun kaikki alkaa romahtaa, katseet kääntyvät sinne, minne ei aiemmin huomattu edes vilkaista. Siellä on vielä tilaa. Siellä on vielä toivoa.

Nousin sängyltä, hiivin ovelle ja häivyin käytävään. Kuljin samaa reittiä kuin eilen, hissillä alas ja pimeitä käytäviä entisen kahvilan luokse. Mutta varjoa ei näkynyt pöydässä.   Katselin ympärilleni, kuuntelin vesijärjestelmän kohinaa. Kävelin hitaasti kohti tyhjiä, pyöreitä pöytiä. Muistin paikan, jossa varjo oli istunut, lähestyin sitä varovaisen kunnioittavasti, kuin alttaria. Kahvilan tyhjäksi raivatussa keittiössä, kaltereiden takana, häämötti kerrosviljelmälaatikko. Sen vieressä seisoi kahvilan kauan sitten hylätty tiski, röykkiö pölyisiä kuppeja jonkin metallinkiiltävän laitteen päällä. Laitteen kyljessä luki ”Lavazza”.

Istuin pöytään ja avasin iLife-laitteeni. Katsoin suoraa streamia kotimaastani, drone-kuvaa metsäpalosta. Tulimeri nieli viimeisiä eukalyptuksia ja pensaikkoja, syöksi repaleisia liekkejään tangeriininoranssille taivaalle. Vaihdoin stream-kanavaa ja päädyin pakolaisleiriin Etelä-Ranskan aavikolle. Tärisevä video eteni hitaasti telttarivistön keskellä ja kuvasi telttojen sisällä lojuvia ihmisiä, eläviä vai kuolleita, mahdotonta sanoa. Kuvaaja pysähtyi erään teltan kohdalle ja zoomasi lähemmäs. Teltassa seisoi pieni kiharatukkainen lapsi, joka virtsasi muovirasiaan. Ja hetken päästä, virtsan yhä valuessa, lapsi vei rasian huulilleen, ja silloin minun oli suljettava stream-lähetys.

Laskin iLifen pöydälle ja hengitin kämmeniin. Kun lopulta nostin katseeni, tunsin taas putoavan säikähdyksen. Varjo seisoi pysähtyneiden liukuportaiden takana, samassa paikassa, jossa minä olin seissyt eilen. Kuun valoa valui hänen kasvoilleen, ja näin että hänellä oli pitkät, kiharat hiukset. Hän katsoi minua. Hän seisoi hiukan etukenossa, hartiat jännittyneinä. Hän oli kuin eläin, joka odottaa, pitääkö paeta vai hyökätä. Nyökkäsin ja vaistosin taas, että hän nyökkäsi takaisin. Hän lähestyi hitaasti, äänettä, lipui lattiaa pitkin, ja tunsin jälleen sydämeni ääriviivat. Nostin kädet ilmaan.

– Älä pelkää, varjo sanoi.

Hän puhui englantia, niin kuin kaikki tässä kaupungissa. Kuun kiilto osui hänen silmiinsä, ja näin, että hänen katseensa oli ystävällinen.

– Hyvää iltaa, vastasin.

Varjo seisoi aivan edessäni, ihmeellinen näky, yön merestä noussut ilmestys.

– Olen Ainoa, hän sanoi.

– Christiano, minä sanoin ja viittasin kohti vastapäistä tuolia, ja hän istuutui.

Hänen silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi itkenyt koko päivän. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja vaatteensa ryppyiset ja kuluneet. Tosin melkein kaikilla oli nykyään kuluneet vaatteet, koska uusia sai vain harvinaisista erikoisliikkeistä, joissa kukaan ei kehdannut käydä, vaikka olisi ollut varaa.

– Miksi olet täällä? Ainoa kysyi.

Kerroin, että olin kotoisin Portugalista ja että asuin täällä vanhempieni kanssa. Kerroin, etten saanut öisin unta. Kerroin miten kotimaani paloi. Ainoa nyökkäsi raukeasti, silmät puoliksi kiinni, ikään kuin olisi kuullut sen kaiken jo monta kertaa ja tietäisi mitä tarkoitin.

– Entä sinä? Kysyin. – Täällähän ei saisi olla.

Ainoa vilkaisi minua, ehkä tarkistaakseen, vitsailinko minä.

– Eivät he välitä, hän sanoi. – Eivät he ehdi välittää. Kaikki ajattelevat vain itseään.

Miettivät, selviytyvätkö seuraavasta päivästä…

Nyökkäsin.

– Teen täällä töitä, Ainoa sanoi. – Hoidan kerrosviljelmiä.

Vilkuilin pimeitä käytäviä ja tunsin poskiani kuumottavan. Hän siis huolehti siitä että minulla oli ruokaa, koska vanhemmillani sattui olemaan varaa maksaa siitä.

– Vietän yöt täällä, Ainoa sanoi. – Mieluummin täällä kuin jossain köyhien hengenvaarallisen kuumassa…

Nyökkäsin taas. Siirtelin käsiäni kahvilan pöydällä ja toivoin että minulla olisi kuppi, josta hörpätä ja täyttää siten hiljainen hetki. Mutta kahvia ei enää viljelty. Viljelyalueet olivat joko kuivuneet tai palaneet, tai sekä että. Pöydän pinta oli röpelöisen kulunut, ja siinä luki haalein, tuskin erottuvin kirjaimin ”Espresso House”. Ehkä pöytä oli tehty tarkoituksella sellaiseksi, vanhan näköiseksi, sellainen oli muotia ennen. Asioista tehtiin kuluneen näköisiä, kulunut oli yhtä kuin aito. Hymähdin ajatukselleni, ja Ainoa huomasi sen, nojautui hiukan eteen päin, kätensä puuskassa, hohtavan kalpeat kädet. Hän katsoi minua silmät siristäen, kuin vaatien selitystä naurahdukselleni. Hänen silmänsä verestivät.

Pudistin päätä, nojauduin taaksepäin ja sanoin naurahtaen:

– Ei, mietin vain tätä paikkaa. Noita vanhojen kauppojen nimiä. Ihmisiä jotka istuivat tässäkin pöydässä ja joivat jotain, mitä silloin nyt juotiinkaan. Ajatteletko heitä koskaan?

Ainoa laski kätensä pöydälle, vieretysten, rystyset ylöspäin. Hän katseli niitä, etsi vastausta

niiden uurteista.

– En, hän sanoi.

Odotin että hän jatkaisi, ja hetken näytti että hän oli sanomaisillaan jotain, mutta se meni ohi ja hän oli vaiti.

– He tiesivät mitä tekivät, eivätkä silti tienneet, minä sanoin. – He tiesivät, että he kulkivat kohti tätä helvettiä. Mutta he vain kohauttivat harteitaan ja jatkoivat matkaa.

Ainoa veti kätensä syliin, ja hiuksia valahti verhoksi hänen kasvojensa eteen, enkä nähnyt hymyilikö hän, kun hän sanoi:

– On helpompaa kulkea oikeaa tietä silloin kun historiaa luetaan, kuin silloin kun sitä tehdään.

Olin vastaamaisillani jotain, mutta silloin nurkan takaa kuului puhetta ja avainten kilinää, hidasta askelten läpsähtelyä. Kirkkaat valokeilat haroivat seiniä, leikkasivat yötä. Näin Ainoan katseen, ammolleen rävähtäneet silmät, ennen kuin syöksyimme pöydän alle kuin yhteisestä sopimuksesta.

Painoimme päämme alas ja kuulimme toistemme värisevät hengitykset ja muljahtelevat sydämet ja tunsimme vaatteidemme hikisen tuoksun. Puhe ja askeleet voimistuivat, valokeilat häälyivät, ja jokainen sekunti oli ajasta irronnut ikuisuus, oma kaikkeutensa. Askeleet lähestyivät ja puhe lakkasi, ja mieleni reunoilla välkehti kuvia ja aavistuksia siitä mitä kiinnijääminen tarkoitti ja miten siitä rangaistiin.

Lopulta askeleet kuitenkin taas loittonivat, ja kun ne haipuivat pimeyteen kokonaan, odotimme vielä hetken. Ja kun uskalsimme avata silmät, huomasimme että kätemme puristivat toisiaan. Ainoa katsoi minua, ja minä painauduin häntä lähemmäs ja hänen huulensa olivat kuivat ja ohuet, ja jos tässä maailmassa oli vielä mahdollista olla onnellinen, sillä hetkellä minä olin.

Nousin sängyltä, hiivin ovelle ja häivyin käytävään. Kuljin samaa reittiä kuin eilen, hissillä alas ja pimeitä käytäviä entisen kahvilan luokse. Mutta varjoa ei näkynyt pöydässä.   Katselin ympärilleni, kuuntelin vesijärjestelmän kohinaa. Kävelin hitaasti kohti tyhjiä, pyöreitä pöytiä. Muistin paikan, jossa varjo oli istunut, lähestyin sitä varovaisen kunnioittavasti, kuin alttaria. Kahvilan tyhjäksi raivatussa keittiössä, kaltereiden takana, häämötti kerrosviljelmälaatikko. Sen vieressä seisoi kahvilan kauan sitten hylätty tiski, röykkiö pölyisiä kuppeja jonkin metallinkiiltävän laitteen päällä. Laitteen kyljessä luki ”Lavazza”.

Istuin pöytään ja avasin iLife-laitteeni. Katsoin suoraa streamia kotimaastani, drone-kuvaa metsäpalosta. Tulimeri nieli viimeisiä eukalyptuksia ja pensaikkoja, syöksi repaleisia liekkejään tangeriininoranssille taivaalle. Vaihdoin stream-kanavaa ja päädyin pakolaisleiriin Etelä-Ranskan aavikolle. Tärisevä video eteni hitaasti telttarivistön keskellä ja kuvasi telttojen sisällä lojuvia ihmisiä, eläviä vai kuolleita, mahdotonta sanoa. Kuvaaja pysähtyi erään teltan kohdalle ja zoomasi lähemmäs. Teltassa seisoi pieni kiharatukkainen lapsi, joka virtsasi muovirasiaan. Ja hetken päästä, virtsan yhä valuessa, lapsi vei rasian huulilleen, ja silloin minun oli suljettava stream-lähetys.

Laskin iLifen pöydälle ja hengitin kämmeniin. Kun lopulta nostin katseeni, tunsin taas putoavan säikähdyksen. Varjo seisoi pysähtyneiden liukuportaiden takana, samassa paikassa, jossa minä olin seissyt eilen. Kuun valoa valui hänen kasvoilleen, ja näin että hänellä oli pitkät, kiharat hiukset. Hän katsoi minua. Hän seisoi hiukan etukenossa, hartiat jännittyneinä. Hän oli kuin eläin, joka odottaa, pitääkö paeta vai hyökätä. Nyökkäsin ja vaistosin taas, että hän nyökkäsi takaisin. Hän lähestyi hitaasti, äänettä, lipui lattiaa pitkin, ja tunsin jälleen sydämeni ääriviivat. Nostin kädet ilmaan.

– Älä pelkää, varjo sanoi.

Hän puhui englantia, niin kuin kaikki tässä kaupungissa. Kuun kiilto osui hänen silmiinsä, ja näin, että hänen katseensa oli ystävällinen.

– Hyvää iltaa, vastasin.

Varjo seisoi aivan edessäni, ihmeellinen näky, yön merestä noussut ilmestys.

– Olen Ainoa, hän sanoi.

– Christiano, minä sanoin ja viittasin kohti vastapäistä tuolia, ja hän istuutui.

Hänen silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi itkenyt koko päivän. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja vaatteensa ryppyiset ja kuluneet. Tosin melkein kaikilla oli nykyään kuluneet vaatteet, koska uusia sai vain harvinaisista erikoisliikkeistä, joissa kukaan ei kehdannut käydä, vaikka olisi ollut varaa.

– Miksi olet täällä? Ainoa kysyi.

Kerroin, että olin kotoisin Portugalista ja että asuin täällä vanhempieni kanssa. Kerroin, etten saanut öisin unta. Kerroin miten kotimaani paloi. Ainoa nyökkäsi raukeasti, silmät puoliksi kiinni, ikään kuin olisi kuullut sen kaiken jo monta kertaa ja tietäisi mitä tarkoitin.

– Entä sinä? Kysyin. – Täällähän ei saisi olla.

Ainoa vilkaisi minua, ehkä tarkistaakseen, vitsailinko minä.

– Eivät he välitä, hän sanoi. – Eivät he ehdi välittää. Kaikki ajattelevat vain itseään.

Miettivät, selviytyvätkö seuraavasta päivästä…

Nyökkäsin.

– Teen täällä töitä, Ainoa sanoi. – Hoidan kerrosviljelmiä.

Vilkuilin pimeitä käytäviä ja tunsin poskiani kuumottavan. Hän siis huolehti siitä että minulla oli ruokaa, koska vanhemmillani sattui olemaan varaa maksaa siitä.

– Vietän yöt täällä, Ainoa sanoi. – Mieluummin täällä kuin jossain köyhien hengenvaarallisen kuumassa…

Nyökkäsin taas. Siirtelin käsiäni kahvilan pöydällä ja toivoin että minulla olisi kuppi, josta hörpätä ja täyttää siten hiljainen hetki. Mutta kahvia ei enää viljelty. Viljelyalueet olivat joko kuivuneet tai palaneet, tai sekä että. Pöydän pinta oli röpelöisen kulunut, ja siinä luki haalein, tuskin erottuvin kirjaimin ”Espresso House”. Ehkä pöytä oli tehty tarkoituksella sellaiseksi, vanhan näköiseksi, sellainen oli muotia ennen. Asioista tehtiin kuluneen näköisiä, kulunut oli yhtä kuin aito. Hymähdin ajatukselleni, ja Ainoa huomasi sen, nojautui hiukan eteen päin, kätensä puuskassa, hohtavan kalpeat kädet. Hän katsoi minua silmät siristäen, kuin vaatien selitystä naurahdukselleni. Hänen silmänsä verestivät.

Pudistin päätä, nojauduin taaksepäin ja sanoin naurahtaen:

– Ei, mietin vain tätä paikkaa. Noita vanhojen kauppojen nimiä. Ihmisiä jotka istuivat tässäkin pöydässä ja joivat jotain, mitä silloin nyt juotiinkaan. Ajatteletko heitä koskaan?

Ainoa laski kätensä pöydälle, vieretysten, rystyset ylöspäin. Hän katseli niitä, etsi vastausta

niiden uurteista.

– En, hän sanoi.

Odotin että hän jatkaisi, ja hetken näytti että hän oli sanomaisillaan jotain, mutta se meni ohi ja hän oli vaiti.

– He tiesivät mitä tekivät, eivätkä silti tienneet, minä sanoin. – He tiesivät, että he kulkivat kohti tätä helvettiä. Mutta he vain kohauttivat harteitaan ja jatkoivat matkaa.

Ainoa veti kätensä syliin, ja hiuksia valahti verhoksi hänen kasvojensa eteen, enkä nähnyt hymyilikö hän, kun hän sanoi:

– On helpompaa kulkea oikeaa tietä silloin kun historiaa luetaan, kuin silloin kun sitä tehdään.

Olin vastaamaisillani jotain, mutta silloin nurkan takaa kuului puhetta ja avainten kilinää, hidasta askelten läpsähtelyä. Kirkkaat valokeilat haroivat seiniä, leikkasivat yötä. Näin Ainoan katseen, ammolleen rävähtäneet silmät, ennen kuin syöksyimme pöydän alle kuin yhteisestä sopimuksesta.

Painoimme päämme alas ja kuulimme toistemme värisevät hengitykset ja muljahtelevat sydämet ja tunsimme vaatteidemme hikisen tuoksun. Puhe ja askeleet voimistuivat, valokeilat häälyivät, ja jokainen sekunti oli ajasta irronnut ikuisuus, oma kaikkeutensa. Askeleet lähestyivät ja puhe lakkasi, ja mieleni reunoilla välkehti kuvia ja aavistuksia siitä mitä kiinnijääminen tarkoitti ja miten siitä rangaistiin.

Lopulta askeleet kuitenkin taas loittonivat, ja kun ne haipuivat pimeyteen kokonaan, odotimme vielä hetken. Ja kun uskalsimme avata silmät, huomasimme että kätemme puristivat toisiaan. Ainoa katsoi minua, ja minä painauduin häntä lähemmäs ja hänen huulensa olivat kuivat ja ohuet, ja jos tässä maailmassa oli vielä mahdollista olla onnellinen, sillä hetkellä minä olin.

Äiti ja isä katsoivat minua, ja heidän tummat silmänsä olivat suuret ja niistä näki että heitä itseäänkin pelotti. Istuimme keinopuutarhassa, pöydällä joka aamuiset leväpuuromme. Vilkuilin ympärilleni, pelkäsin ja häpesin että muut näkevät, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan. Viereisen pöydän intialainen nainen oli haudannut kasvonsa kämmeniinsä, ja mies silitti hänen olkapäätään. Sellaista näki täällä usein, eikä sitä huomannut edes ihmetellä.

– Tuollainen on vastuutonta ja itsekästä, äiti sanoi.

Hänen äänensä oli väritön, metallinen.

– Anteeksi, sanoin. – Anteeksi, oikeasti. En vain saanut unta.

– Niin, äiti sanoi. – Et saanut unta. Mutta et silti riko sääntöjä. Tässä ei ole kyse vain sinusta.

Äiti katsoi suoraan minuun. Hän ei ollut meikannut sen jälkeen, kun muutimme Nordic Sheltersiin. Hän näytti pelottavan nuorelta, melkein lapselta. Painoin katseeni kenkiini, kantapään Nike-logoon ja sen alla lukevaan ”Made of Ocean Plastic” -tekstiin. Kengälle teki mieli vastata:”mitä väliä”. Niket olivat siltä ajalta, kun yritykset tajusivat mitä oli tapahtumassa ja kiskoivat ihmisiltä viimeisiä rahoja epätoivoisilla ympäristökampanjoilla.

– Anteeksi, sanoin. – Olen pahoillani.

Äiti katsoi minua. En voinut hengittää, tuntui että hänen katseensa painoi minua veden alle. Lopulta hän tarttui puulusikkaansa ja sanoi:

– Hyvä. Mutta isällä on sinulle vielä asiaa.

Katsoin isää, joka oli istunut koko ajan hiljaa, kädet ristissä pöydän päällä. Paksut peukalot hieroivat toisiaan. Lopulta hän havahtui, säpsähti hereille ja ryki arvovaltaansa takaisin.

– Niin, hän sanoi. – Christiano.

Epämääräinen kuristus levisi kurkkuuni.

– Sinähän tiedät, että me emme voi palata kotiin.

Sen tiesin hyvin.

– Kotia ei enää…

Isä painoi päänsä. Hän rykäisi pari kertaa, ja minä toivoin enemmän kuin mitään muuta, ettei hän alkaisi itkeä.

– Olet nähnyt uutiset, isä sanoi.

Olin nähnyt. Isä kumartui lähemmäs ja vei kätensä kuperaksi suojaksi suun viereen. Käsi tärisi.

– Ne ovat alkaneet teloittaa rikkaita, hän kuiskasi. – Öljypomoja… Ne haluavat jonkun vastuuseen.

Sitä en tiennyt, enkä oikein uskonutkaan.

– Täällä on vielä turvallista, isä jatkoi ja levitti kätensä, ilmaistakseen että ”täällä” tarkoitti tätä vierasta, pohjoista kaupunkia. – Mutta sekään ei kestä ikuisesti. Pakolaisaallot lähestyvät, levottomuudet ja sekasorto… Nouseva merenpinta, Intian tilanne, Venäjän palot…

– Tiedän tiedän, sanoin ärtyneemmin kuin tarkoitin. – Tiedän kyllä.

– Hyvä. Tiedät siis, että meidän pitää tehdä jotain.

Hän katsoi minua kulmat koholla, suu raollaan. Ruskeat, sameat silmät. En sanonut mitään.

– Olet kuullut Lapista, isä sanoi. – Vuoria, lunta, poroja…

– Paskat ole, sanoin.

– Tiedän sieltä paikan. Oikein kauniin mökin. Norjalaisia kavereita, niillä on yhteydet armeijaan ja…

– Vitut, sanoin väliin.

– Christiano! Äiti sanoi niin että melkein säikähdin, mutta jatkoin silti:

– Mitä te kuvittelette? Että me juostaan paikasta toiseen ja paetaan kuin jotkut… rotat? Mitä me tehdään sitten kun siellä vitun vuorellakaan ei voi enää asua? Lähdette Pohjoisnavalle? Ei se ole mitään elämää.

Vilkaisin äitiä, ja näin hänen silmistään että hän muisti omat sanansa, ne jotka olin kuullut kylpyhuoneesta eilen illalla. Mutta hän kokosi itsensä heti.

– Tämä ei ole elämää, hän sanoi ja levitteli käsiään.

Ajattelin viime yötä, tunsin Ainoan kuivat huulet vielä omiani vasten.

– Minä en lähde, sanoin, vaikka tiesin että kyllä minä lähtisin. Ja vanhempani tiesivät sen yhtä hyvin.

Vasta myöhään illalla kuumuus alkoi hiukan hellittää. Makasin sängylläni silmät kiinni ja hikisenä, kuin koko päivän kestäneen pahoinpitelyn jäljiltä. Vanhempani makasivat omalla sängyllään, eikä kukaan meistä puhunut. Mutta ajatuksemme sinkoilivat huoneen ilmatilassa, kieppuivat kuin huonosti taitellut lennokit. Eivätkä ne olleet mitään mukavia ajatuksia. Lähetin Ainoalle viestin: ”Myöhässä tunnin.”

Pian jouduin korjaamaan: ”Myöhässä kaksi tuntia.” Mutta lopulta isä ja äiti olivat unessa, ja minä nousin hitaasti istumaan. Kuuntelin äidin ohutta hengitystä, isän katkonaista tuhinaa. Heidän avuttomat kasvonsa, tutkimattomiin uniin sulkeutuneet silmät.

Olin jättänyt vaatteet päälleni ja Nike Oceanit jalkoihin. Minun tarvitsi vain hiipiä eteiseen ja avata ovi niin hiljaa kuin pystyin, astua käytävän odottavaan hiljaisuuteen, juosta hisseille vapaudesta suunniltani, itsekin hämilläni että saatoin yhä tehdä niin. Että mikään luonnonlaki ei estänyt minua.

Ainoa odotti kahvilan pöydässä. Mutta kun saavuin hänen luokseen, hän nousi yllättäen seisomaan. Hän katsoi minua, hänen siniset silmänsä sanoivat: ”olen tosissani.” Hän halasi minua ja hänen huulensa olivat yhtä kuivat ja ohuet ja ihanat kuin eilen.

– Tule, hän sanoi. – Näytän sinulle jotain.

Juoksimme pitkin käytäviä ja ohitimme vanhoja liiketiloja, joita en muistanut nähneeni ennen. Harpoimme pysähtyneitä liukuportaita ylös, monta kerrosta. Mustan, huomaamattoman oven luona Ainoa pysähtyi ja kaivoi taskustaan pisaran muotoisen muovipalan. Hän vei sen oven viereen, ja pimeyteen syttyi pieni vihreä piste ja ovi naksahti auki, ja oven takaa paljastui portaikko, metalliset kierreportaat jotka kohosivat ylös pimeyteen. Aloimme nousta niitä. Askelmat kumahtelivat jalkojemme alla kuin kaukaiset ukkosenjyrähdykset.

Ylhäällä odotti toinen ovi, mutta siihen ei tarvittu avainta. Ainoa työnsi oven auki, ja kasvoillemme tulvahti lämmin, öljyisen hivelevä tuuli.

Astuin Ainoan perässä ulos, ja öinen kaupunki levittäytyi edessämme, aurinkopaneelien peittämät katot ja autiot junaraiteet ja hämärät kadut ja korkeimpien rakennusten huipuilla vilkkuvat punaiset valot. Kaupungin takana aukesi meri, ammottava tyhjyys, jota jatkui kaareutuvaan horisonttiin. Huimaava kihelmöinti putosi rintaani ja käsivarsiini ja varpaisiini asti. Olimme korkeammalla kuin kukaan muu siinä kaupungissa. Siltä ainakin tuntui.

Ainoa veti minua kädestä, johdatti pitkin kapeaa, aurinkopaneelien keskelle jätettyä huoltokäytävää. Aistin katon reunan lähestyvänä pudotuksena, kuolemantyhjyytenä, ja vapaudestaan villiintynyt tuuli kohisi korvissani ja heitteli Ainoan hiuksia. Ainoa nauroi.

– Tule nyt, hän huudahteli, – Ei täältä putoa.

Ainoa istui katon reunalle ketterästi, niin kuin olisi istunut siihen satoja kertoja. Ja varmaan olikin. Jäin seisomaan parin metrin päähän. Kurotin katseeni reunan yli. Tyhjä katu, suojateiden raidat etäisinä haitareina kuin satellittikuvissa. Ja kesän jäljiltä kulottuneet paperinkuivat puut, katulyhdyt joita ei enää sytytetty, kaikki luonnottoman ja henkeäsalpaavan kaukana alhaalla. Mietin kuinka kauan pudotus kestäisi ja mitä kaikkea matkalla ehtisi ajatella.

– Tule, Ainoa sanoi ja ojensi kätensä, kapeat hohtavan valkoiset sormet.

Otin varovaisen askeleen. Yritin naurahtaa.

– Okei, sanoin. – Sinä olet hullu.

Ryömin reunalle, tartuin Ainoan käteen. Annoin jalkojen pudota reunan yli, maistaa kuolemantyhjyyttä.

– Totut siihen kyllä, Ainoa sanoi.

– Viime aikoina ollut paljon totuttelua.

Istuimme hiljaa. Punaiset valot vilkkuivat tornien huipuilla, ohikiitävät toivonpilkahdukset. Tähän aikaan vuodesta näin pohjoisessa ei koskaan tullut täysin pimeää. Päivän kirkkaus säilyi aavistuksena, pinnanalaisena kuultona taivaalla. Tosin Venäjän palojen aiheuttama savusumu himmensi sitä.

– Huomenna me lähdemme… aloitin yhtäkkiä, tajuamatta itsekään.

Ainoa ei sanonut mitään. Odotin että hän sanoisi jotain, sanoisi ettei haluaisi meidän lähtevän, ja äkkiä minun oli vaikea hengittää. Ainoa pysyi vaiti. Tuulenpuuska heitteli hänen hiuksiaan, ja minä puristin tiukemmin katon betonista reunaa ja vilkaisin vahingossa alas, ja sydän muljahteli kuvottavasti.

– Ehkä sinä voisit tulla mukaan, sanoin. – Siis jos… haluat.

Ainoa naurahti.

– En usko että se käy, hän sanoi.

Vilkaisin häntä, ja hän katsoi jonnekin kauas, horisonttiin, ja näki siellä jonkun tutkimattoman määränpään.

– Joskus tämän saattoi vielä pelastaa, Ainoa sanoi.

– Ai minkä? Kysyin, ikään kuin en tajuaisi.

– No tämän. Maailman. Siis teoriassa. Oli mielenosoituksia, kansainvälisiä kokouksia… Oli varmaan hienoa, kun oli vielä toivoa. Kun saattoi sanoa, että kaikki on vielä pelastettavissa. Ja se oli totta, edes teoriassa.

– Isä uskoo, että tulee vielä joku innovaatio, minä sanoin. – Että löydetään joku bakteeri, joka syö hiilidioksidia ja… jotain.

Ainoa hymyili, katseensa edelleen kaukana horisontissa.

– Toivo… hän sanoi. – Mikään ei pitkitä kärsimystä niin kuin toivo.

Olimme hiljaa, pitkään. Tunsin sydämeni ääriviivat, ja sen sisällä alkoi kehittyä jotain, mikä tuhoaisi meidän kummankin elämän, sen vähän mitä elämää vielä oli.

– Toisaalta on tavallaan helpottavaa, ettei tätä voi enää pelastaa edes teoriassa, Ainoa sanoi. – Me vain putoamme, eikä putoamista voi pysäyttää.

Hänen silmänsä kiilsivät, mutta se saattoi johtua tuulesta. Vilkaisin taas alas, ja tuttu kihelmöinti levisi suonissani. Aloin jo nauttia siitä. Katsoin alhaalla avautuvaa katua, ja se näytti odottavan jotain, myhäilevän itsekseen. Sillä hetkellä huomasin sen hirvittävän, sydämessäni kehittyvän asian. Se oli melkein kuin vitsi, typeryys jota ei milloinkaan olisi pitänyt sanoa ääneen ja jota en olisi sanonutkaan, ellei olisi tapahtunut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui.

Takaamme kierreportaikosta kantautui kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä. Ainoan silmät rävähtivät auki, ja hän yritti nousta ylös, mutta ovi avautui jo, ja kaksi vartijaa nousivat katolle. He huusivat meille ja lähestyivät aurinkopaneelien huoltokäytävää pitkin, astelivat laiskasti, melkein hidastellen, kuin muodon vuoksi, ja heidän kuluneissa haalareissaan kahisi välinpitämättömyys, haukotteleva mielenkiinnottomuus meitä tai mitään muutakaan kohtaan.

– Hypätään, minä sanoin ja paljastin sen hirvittävän mikä sydämessäni oli kehittynyt. – Pudotaan.

– Mitä? Ainoa sanoi, ja hänen äänensä oli hätääntynyt ja hän näytti äkkiä hyvin nuorelta, lapselta melkein, ja hänen silmänsä olivat suuret ja ne odottivat ohjeita, odottivat että minä sanoisin mitä nyt pitäisi tehdä, vaikka enhän minä tiennyt yhtään sen paremmin, minä halusin vain elää edes vähän, pysyä hänen kanssaan. Minä halusin lopettaa kärsimyksen, lopettaa kamppailun, päivä päivältä naurettavammaksi muuttuvan eloonjäämistaistelun ja toinen toistaan kammottavampien uutisten katselun. Vartijat huusivat jotain, mutta tuuli vei huudon kuulumattomiin.

Sillä hetkellä tajusin, tai paremminkin aavistin jossain tajuntani reunalla, miksi olin alun perin lähtenyt yöllisille retkilleni. Olin lähtenyt, koska olin halunnut tähän tilanteeseen, selkä seinää vasten. Halusin että jotain tapahtuisi, että minut nähtäisiin ja että vähän aikaa jollain olisi merkitystä, edes kuviteltua merkitystä. Että joutuisin valitsemaan elämän ja kuoleman välillä, niin kuin kaikki vähänkin huonompiosaiset joutuivat. Niin kuin se kiharatukkainen lapsi pakolaisleirin teltassa. Ja nyt minä tein valinnan, tai leikin tekeväni, kokeilin miltä sellaisen valinnan tekeminen tuntuu:

– Rakastan sinua, minä sanoin. – Pudotaan yhdessä.

Vartijoiden laiskat askeleet lähestyivät. Tartuin Ainoaa kädestä, enkä vieläkään tiedä kuvittelinko vain, vai kuiskasiko hän:

– Okei.

Puristin hänen kättään ja tunsin kylmän hien kämmenissämme ja suljin silmät. Mikään luonnonlaki ei estänyt meitä.

En tiedä missä järjestyksessä asiat tapahtuivat siitä eteenpäin. Vieras koura kahmaisi olkapäästäni. Ainoan käsi luiskahti otteestani. Vilahdus Ainoan hiuksista, kun hän putosi reunan yli. Huutoa, omaani tai jonkun toisen. Retuutusta, huutoa, kauhua. Kauhua.

Tämä on tunnustukseni, varoitukseni, ja jos yksikin ihminen saa tämän kirjeen käsiinsä, minä toivon, että hän tekee toisin kuin minä ja ettei hän antaudu pelkuruudelle ja kuvittele että on hänen oikeutensa valita putoaminen elämän sijasta, ja jos rakastatte ketään, hänet tulee pitää reunan tällä puolella, pitää kaikin voimin, enkä pysty enää jatkamaan tätä sillä voin pahoin, mutta haluan vain sanoa, että olen pahoillani ja että jokaisella sydämenlyönnilläni minä kadun.

Jaa minut
#yhdenpallonvisiot