Lempiruoka

Kirjailija Salla Simukka

Kuvittaja Satu Kettunen

Julkaistu 6.5.2024

Noella katsoi pöydän yli Pauta, joka oli kääntänyt päänsä kohti ikkunaa syventyneenä ajatuksiinsa. Pau oli niin kaunis, kun hän pohti intensiivisesti jotain. Hänen otsansa rypistyi hieman, mutta Noella tiesi, että vielä kurtistuksesta ei jäisi otsaan pysyviä viiruja. Pau oli niin nuori. He molemmat olivat. Pau täyttäisi viikon kuluttua kaksikymmentä vuotta, Noella oli yhdeksäntoistavuotias. Noella yritti kuvitella, miltä Pau näyttäisi vanhempana, kun otsa olisi uurteinen ja siilitukka olisi muuttunut tummanruskeasta harmaaksi. Noella oli varma, että Pau näyttäisi hänestä silloinkin kauniilta.

He olivat olleet yhdessä kuusi kuukautta, ja kaikki tuntui mahdolliselta. Pitkä, yhteinen tulevaisuus. Vanheneminen yhdessä. Noella oli rakastunut ja hän katsoi Pauta rakastuneen ihmisen katseella, joka valaisi sekä hänet itsensä että toisen. Siinä valossa ikuisuus oli kevyt sana, kesäillassa leijaileva perhonen, tyynen järven pinnalle laskeutuva höyhen. He eivät asuneet yhdessä, mutta Pau vietti enemmän aikaa Noellan luona kuin omassa asunnossaan. Noella saattoi kuvitella heille yhteisen pienen talon, puutarhan, kasvimaan, ehkä oranssiraitaisen kissan puskemaan jalkoja keittiössä aamuisin.

Eikä Noella halunnut ajatella liikaa sitä, että joskus yön tunteina, kun hän heräsi katselemaan nukkuvaa Pauta, tämä näytti vieraalta. Silloin Noella ei saanut kiinni siitä, mitä hän tunsi. Kuin sydämen paikalla olisi ollut tyhjä kohta. Mutta pimeässä kaikki vääristyi ja värit muuttuivat harmaaksi. Yöajatuksia oli turha pohtia päivällä.

Noella oli miettinyt, mitä hän keksisi Paun syntymäpäiväksi. Pau oli sanonut, ettei tahtoisi varsinaisesti juhlia. Ei ihmisjoukkoa, ei edes lähimpiä ystäviä. Hänestä vanhenemisessa ei ollut mitään juhlimisen arvoista. Noella ei silti voinut ajatella, että antaisi päivän lipua ohi vain huomaamatta, kuin se olisi mikä tahansa hetki. Oli tehtävä jotain, joka erotti erityisen arkisesta ja kohotti heidät molemmat hetkeksi.

– Mikä sinun lempiruokasi on? Noella kysyi.

Hän oli miettinyt asiaa tänä aamuna ja tullut siihen lopputulokseen, ettei tiennyt tällaista yksinkertaista asiaa Pausta. Se oli tavallaan aika erikoista, ottaen huomioon että he olivat kuitenkin olleet yhdessä puoli vuotta. Toisaalta he eivät olleet oikein missään vaiheessa puhuneet niin pienistä asioista kuin lempiruuasta tai -väristä tai siitä, mikä oli ollut toisen suosikkielokuva pienenä. He olivat puhuneet filosofiasta ja maailmankaikkeudesta ja uskosta ja etiikasta. Noellasta tuntui joskus, että Pau katseli elämää korkeammalta kuin ihmiset yleensä. Hän ei jaksanut välittää nippelijutuista tai pienistä yksityiskohdista.

Pau käänsi katseensa Noellaan ja ohikiitävän hetken ajan hän näytti yllättyneeltä, että Noella oli siinä. Kuin hän olisi ollut niin syvällä omissa ajatuksissaan, että oli ehtinyt hetkeksi unohtaa Noellan. Niin kävi joskus. Tai ainakin niin Noella hänen pöllämystyneen katseensa tulkitsi. Nopeasti hämmennys vaihtui kuitenkin hymyyn, joka silotti otsan ja painoi Paun molempiin poskiin hymykuopat, joiden suloisuus vihlaisi Noellaa vatsasta.

– Ei minulla ole lempiruokaa, Pau vastasi huolettomasti.

– Totta kai on. Kaikilla on.

– Ei minulla.

– No ei sen tarvitse olla maailmankaikkeuden paras ruoka, jotain ylimaallista, jota et ole vielä edes maistanut. Mutta jokin sellainen ruoka, josta tykkäät erityisen paljon, Noella maanitteli.

Hän tiesi, että Pau saattoi olla toisinaan turhankin tarkka käyttämistään ilmaisuista.

– En minä pidä erityisemmin mistään ruuasta, Pau sanoi.

Noella hämmentyi.

– Et mistään? Mutta kyllähän sinä… syöt ihan normaalisti?

Noella yritti asetella sanansa varovaisesti. Hän uskoi, että olisi huomannut, jos ruoka tai syöminen olisi ollut jollain lailla vaikeaa Paulle, mutta eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka toinen olisi peitellyt huolellisesti salaisuutta.

– Syön, koska tiedän, että pitää syödä saadakseen energiaa ja pysyäkseen kunnossa ja terveenä. Mutta en ole kiinnostunut ruuasta. Lautasella voisi olla oikeastaan mitä tahansa.

Noella ei tiennyt, mitä olisi vastannut. Pau levitti kätensä ja jatkoi:

– Odottelen yhä sitä, että keksittäisiin yksi pilleri, jonka nielemällä saisi kaiken, mitä päivän aikana tarvitsee. Mikä on, ettei sellaista ole vielä!

Hän nauroi, mutta Noella näki, että vitsin pinnan alla piili totuus. Pau ihan oikeasti haaveili sellaisesta. Ettei tarvitsisi enää koskaan varsinaisesti syödä. Tumma pilvi kulki Noellan sydämen yli. Hän ymmärsi siinä hetkessä, että hänellä oli salaisuus, joka oli niin herkkä ja ujo ja vastasyntynyt, ettei hän uskaltanut itsekään oikein kunnolla ajatella sitä. Ajattelu olisi kohdistanut salaisuuteen liian kirkkaan valon ja paljastanut sen mahdollisesti typeräksi ja lapselliseksi. Oli parempi pitää se yhä piilossa itseltäänkin.

Mutta siellä se oli, olemassa, se hengitti pienin, melkein olemattomin vedoin, mutta hengitti yhtä kaikki. Salaisuuden arka sydän sykki jossain Noellan oman sydämen vierellä ja pyrki löytämään yhteisen rytmin.

– Miksi sinä halusit tietää minun lempiruokani? Pau kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa tavalla, joka sai hänet näyttämään osin huvittuneelta ja osin ylenkatseelliselta. Noella ei ollut varma, tiesikö Pau itse sitä.

– Tuli vain mieleen, Noella vastasi kohauttaen olkapäitään ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Hän ei aikonut kertoa etukäteen. Sen piti olla yllätys. Hän oli ajatellut valmistaa Paun lempiruokaa tämän syntymäpäivänä, mutta koska Paulla ei sellaista ollut eikä hän edes ollut kiinnostunut ruuasta tai sen mausta, oli Noellan suunnitelma juuri muuttunut. Hän tekisi Paulle maailman parhaan aterian. Hän tekisi sellaisen aterian, jonka syötyään Pau ymmärtäisi, että ruoka oli paljon muutakin kuin vain välttämätön paha, polttoainetta, energiaa. Noella saisi Paun rakastumaan ruokaan.

Parveke oli Noellan lempipaikka koko asunnossa. Vaikka koti oli muuten pieni, parveke laajensi sen varsinkin kesäisin neliöitään avaramman tuntuiseksi. Noella kasvatti parvekkeellaan tomaatteja, chilejä ja erilaisia yrttejä, joiden tuoksu kietoutui hänen ympärilleen heti hänen astuessaan parvekkeen ovesta. Tuntui ihanalta ja merkitykselliseltä saada käyttää ruokiin edes jotain sellaisia asioita, joita oli kasvattanut itse.

Noella silitti tomaattien pintaa ja mietti, että voisi kehittää syntymäpäiväillallisen alkuruuaksi jotain tomaateista ja yrteistä. Ehkä vahvan tomaattiliemen yrttivaahdolla. Tai basilikan kaikkia makuvivahteita uhkuvan salaatin. Mukaan hieman chiliä antamaan muistoja helteisten kesäpäivien lämmöstä. Häntä viehätti ajatus siitä, että koko alkuruoka koostuisi oman parvekkeen tuotteista. Se ilmentäisi hänen rakkauttaan Pauhun. Se sanoisi: tämän kaiken olen itse kasvattanut sinulle, alusta lähtien.

Noella istui parvekkeella olevaan riipputuoliin, sulki silmänsä ja veti sisäänsä ilmaa, jossa oli yhtä aikaa vahva annos loppukesää ja selvä nuotti alkusyksyä. Hän oli keväällä ja alkukesästä käynyt hoitamassa myös parin korttelin päässä sijaitsevan kattopuutarhan raparperilaatikoita. Hän oli mukana osuuskunnassa, joka huolehti koko suuren katon kokoisesta hyötykasvipuutarhasta ja tänä vuonna hänen vastuulleen oli osunut raparperi. Siinä ei varsinaisesti ollut edes hoidettavaa, raparperi kasvoi tyytyväisenä ja runsaana itsekseen. Noellan isoisä oli tutustuttanut hänet osuuskuntaan jo pienenä tyttönä ja isoisän kuoltua pari vuotta sitten Noella oli halunnut jatkaa osuuskunnassa. Kattopuutarhassa ollessaan hän tunsi olevansa aina lähellä isoisää. Hän kuuli siellä yhäkin isoisän äänenpainot ja muisti pieniä yksityiskohtia tämän opetuksista.

Noella oli säilönyt raparperia hillokkeena ja kuivajäädytettynä raparperipölynä, joka oli kauniin punertavaa ja kirpeää. Hän voisi tehdä jälkiruuaksi annoksen, joka juhlistaisi raparperia. Hän oli juuri hankkinut isomman satsin ovalbumiinia, laboratoriossa kehitettyä kananmunanvalkuista, joten hän voisi yhdistää jälkiruokaan marenkia. Ja ehkä jonkinlaista pähkinäkrokanttia ja kaurapohjaista vaahtoa ja… Noella haki kynän ja paperia ja alkoi kirjata suunnitelmiaan ylös. Pau kiusoitteli häntä aina siitä, että hänen muistiinpanonsa olivat epämääräisillä lapuilla eivätkä loogisesti ja turvallisesti sähköisinä, mutta Noella hahmotti asiat paremmin, kun hän kirjoitti ne käsin. Käsi oli usein ajatusta hitaampi ja siksi kirjoitus oli mietitympää, harkitumpaa ja toisaalta, paradoksaalista kyllä, intuitiivisempaa. Kun Noella kirjoitti käsin, hän kirjoitti esiin asioita, joita ei ollut tiennyt tietävänsä.

Noella hymyili itsekseen. Tästä illallinen alkaisi muotoutua. Hän piilotti lapun yöpöytänsä laatikkoon, ennen kuin Pau tuli kotiin.

Seuraavien päivien aikana Noella mietti pääruokaa. Hän hylkäsi suunnitelman toisensa jälkeen, koska ei ollut niihin täysin tyytyväinen. Hänen omat, tavalliset reseptinsä tuntuivat tylsiltä ja arkisilta, niissä ei ollut “sitä jotain”, mitä hän halusi Paulle tarjota. Hän selasi keittokirjojaan, etsi ohjeita netistä ja tunsi syvää turhautumista. Kaikki juhlavaksi tarkoitettu vaikutti jollain lailla hienostelulta, näyttämiseltä näyttämisen vuoksi. Noella tiesi, että Pau ei voinut sietää sellaista, millään elämän osa-alueella.

Hän selvitteli täysin synteettisesti valmistettujen lihapihvien hintoja. Ne olivat viime vuosina tulleet alemmas, kun tekniikat olivat kehittyneet ja massatuotanto oli mahdollisempaa. Ajatus mehevästä, lihaisesta, sisältä vielä vaaleanpunaisesta pihvistä tuntui Noellasta kuitenkin etäiseltä. Hän ei vastustanut keinolihaa missään tapauksessa, mutta hänen omassa elämässään ja ruokavaliossaan se tuntui tarpeettomalta. Syökööt toiset pihvinsä, hän keksisi jotain muuta.

Äkkiä Noella muisti kouluaikaisen kaverinsa Vennikan, joka oli ryhtynyt viime vuonna kalastajaksi. Hän etsi Vennikan sosiaalisesta mediasta ja laittoi tälle viestiä. Vennika vastasi melkein heti ja muisti yhä Noellan.

Noella: Jos sinun pitäisi juuri nyt tarjota illallisella parasta mahdollista kalaa, mitä se olisi?

Vennika: Silakkaa.

Noella: Silakkaa? Oikeasti?

Vennika: Kyllä! Silakka on tekemässä taas uutta tulemista.

Noella: Luulin että sitä on liian vähän?

Vennika: Itse asiassa kannat ovat nyt taas olleet pitkään nousussa. Se tuntuu menevän vähän aalloissa (heh).

Noella: Hyvä kuulla!

Vennika: Just nyt kalastan oikeastaan vain silakkaa.

Noella: Saat siitä elannon?

Vennika: Joo. Ravintolat tilaavat paljon. Ja Itämeren maat antavat lisätukea, kun kalastus poistaa merestä typpeä ja fosforia.

Noella: Ekoteko!

Vennika: Jep.

Noella: Hyvä. En tahtoisi valita epäekologista kalaa.

Vennika: En minäkään.

Noella: Saako sinulta ostaa suoraan?

Vennika: Yleensä myyn kaupoille ja ravintoloille, en niinkään kuluttajille suoraan, mutta tuttujen kohdalla voin tehdä poikkeuksen.

Noella: Loistavaa!

Vennika: Paljonko laitetaan ja milloin?

Noella: Illallinen on neljän päivän päästä. Voitaisiin nähdä silloin puolenpäivän aikaan? Voisin ottaa kilon ja viedä loput vanhemmilleni, jos en tarvitsekaan kaikkea.

Vennika: Tämä sopii oikein hyvin!

Noella oli tyytyväinen. Hän ajatteli viikonloppua, jonka he olivat viettäneet Paun kanssa saaristossa ihan seurustelunsa alkuaikoina. Lokkien huudot, meren suolainen tuoksu, joka tarttui hiuksiin ja iholle ja jota he maistelivat toistensa huulilta. Meren aaltojen musiikki. Hän voisi tuoda sen kaiken lautaselle pääruuassa. Hän voisi rakentaa silakan ympärille kokonaisuuden, joka veisi Paun takaisin tuohon viikonloppuun ja niihin hetkiin, kun he vasta etsivät toistensa silmistä vastauksia kysymyksiin: “Voisitko sinä olla minun? Voisinko minä olla sinun?”

Mitä pidemmälle ruokalista hahmottui, sitä onnellisemmaksi Noella tunsi itsensä. Hän oli uskaltautunut jopa laittamaan viestiä parille puolitutulle keittiömestarille kyselläkseen vinkkejä parhaista valmistustavoista ja he olivat olleet niin avuliaita ja kannustavia, että Noellalle oli noussut pala kurkkuun. Salaisuus hänen sisälleen hyrräsi ja kasvoi. Jokainen ystävällinen sana, jokainen neuvo, jokainen vinkki ruokki sitä ja teki siitä vahvemman ja rohkeamman. Välillä Noella uskalsi jopa mielessään vilkaista sitä kohti, ihan nopeasti, eikä se kavahtanut.

Hän laittoi pari kilometrin päässä sijaitsevaan hävikkikauppaan listaa ruoka-aineista, joita tiesi tarvitsevansa. Hävikiksi menossa olevat tuotteet saapuivat hävikkikauppoihin ensisijaisesti asiakkaiden tilausten perusteella, joten kysyntä ja tarjonta kohtasivat yleensä täydellisesti. Noella tiesi, että jos jotain ei saapuisikaan, hän saisi sen kyllä tavallisesta kaupasta, mutta hänen lapsuudenkodissaan oli käytetty säännöllisesti hävikkikauppoja heti, kun niitä oli alkanut ilmestyä katukuvaan, joten se oli hänelle luonteva tapa hankkia tarvitsemansa. Hävikkikauppaan saattoi tehdä tarkan tilauksen ja noutaa ainekset kaupasta tai pyytää ne kotiinkuljetuksena, mutta oli mahdollista myös esittää väljempiä toiveita, joiden pohjalta kaupan valikoimaa täydennettiin. Hävikkikauppaan saattoi mennä ostoksille aivan kuten tavallisiinkin kauppoihin, mutta välttämättä ei aina saanut juuri sitä, mitä oli etsimässä. Toisaalta oli mahdollista tehdä yllättäviä löytöjä.

Noella tiesi, että koska hän oli tehnyt toivelistan, ei suoranaista tilausta, hän saisi hävikkikaupasta ilmoituksen aina, kun kyseisiä tuotteita oli saapunut. Se sopi Noellalle parhaiten. Hän nautti systeemiin liittyvästä pienestä sattuman ja yllätyksellisyyden elementistä. Hän koki, että hänen oma luovuutensa ruuanlaittajana pääsi erityisesti oikeuksiinsa silloin, kun hänen oli pakko hieman improvisoida, kuitenkin tarpeeksi tuttujen raamien sisällä.

Seuraavaksi Noella ajatteli perunaa. Hän halusi ehdottomasti tarjota silakka-annoksen lisukkeena perunaa. Hänen äidillään oli tapana valmistaa kesäperunoita uunissa aivan jumalaisella reseptillä. Jos Noellan olisi pitänyt valita yksi ruokalaji, joka kuvasti hänen lapsuuttaan ja perhettään ja sitä, mistä hän oli kotoisin, hän olisi valinnut juuri tuon perunareseptin. Siinä perunat karamellisoituivat yhtä aikaa vastustamattoman makeiksi ja pinnaltaan suolaisiksi ja niitä olisi voinut syödä ämpärikaupalla. Hämmästyksekseen Noella tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin laittanut kyseistä ruokaa Paulle. Miksiköhän ei? Ehkä se oli tuntunut melkein liian henkilökohtaiselta. Kuin olisi ollut toisen edessä täysin paljaana, niin fyysisesti kuin henkisesti, ja sanonut: “Tämä olen minä. Rakastatko minua?”

Koska Pau oli koko päivän töissä, Noellalla oli mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen unelmansa. Hän tiesi, että kymmenen kilometrin päässä oli “Timon tila”, jossa viljeltiin perunaa ja muutakin. Hänellä oli ollut tarkoitus käydä siellä jo aiemmin, mutta vasta nyt siihen tuli tilaisuus. Timon tilan perunoita oli kehuttu monessa paikassa ja Timo oli ollut eri medioissa puhumassa uudistavasta maanviljelystä ja vuoroviljelyperiaatteestaan. Tilan yhteydessä toimi lisäksi suosittu ravintola, jonka kaikkien annosten pääraaka-aineet tulivat käytännössä takapihalta. Se oli juuri edellisenä vuonna saanut alan arvostetuimman palkinnon ja Noella oli päättänyt, että vielä jonain päivänä hänkin söisi siellä kymmenen ruokalajin menun.

Noella pyöräili tilalle ja nautti jokaisesta kilometristä. Syksy alkaisi ihan pian kunnolla. Syksy oli hänelle se oikea vuodenvaihde, hetki jolloin jokin vanha päättyi ja uusi alkoi ja vatsanpohjassa väreili seikkailu. Itse Timo odotti häntä sovitusti tilan portilla. Mies alkoi jo harmaantua, mutta hänellä oli innostunut tuike silmissään, kun hän esitteli Noellalle viljelyksiä. Tunti toisensa perään vierähti kuin huomaamatta. Osa Noellasta ei olisi koskaan halunnut lähteä.

He nostivat yhdessä perunaa suoraan maasta. Noella tunsi lapsenomaista iloa, kun vaaleat mukulat paljastuivat tumman mullan alta. Siinä oli jotain taianomaista. Perunatkin olivat kuin salaisuus, jossain piilossa olemassa, kunnes ne otettiin esiin. Noella oli kierroksen aikana tullut kertoneeksi Timolle yllätysillallissuunnitelmastaan ja mies oli kuunnellut hiljaa mutta selvästi tarkkaavaisena. Kun Noella oli jo lähdössä perunoineen, Timo sanoi:

– Sellainen juttu tuli tässä mieleen, että meillä alkaa tänä syksynä pieni koulutusohjelma tuolla ravintolassa. Ei sitä ole hirveästi mainostettu, kun voidaan ottaa vain kymmenen opiskelijaa. Mutta hakuaikaa on vielä viikko.

Noella nielaisi. Timo sanoi sen niin huolettomasti, rennosti ja samalla jokainen hänen sanansa jysähti Noellan läpi raskaina ja merkityksellisinä.

– Ok, hän sanoi sanottua.

– Meidän sivuilta löytyy lisätietoa. Jos siis sattuisi kiinnostamaan. Tai jos tiedät jonkun, jota voisi kiinnostaa.

Timon toinen suupieli nousi pieneen hymyyn.

– Joo. Mietin jos keksin jonkun.

Noella kiitti ja nousi pyöränselkään. Oli alkanut jo vähän hämärtää. Hän oli viipynyt kauemmin kuin oli ollut tarkoitus.

Jo heti kotioven avatessaan Noella tunsi, että jokin oli vialla. Tai ei välttämättä vialla, mutta toisin. Hän oli oppinut aistimaan Paun mielialoja ja nyt ovelle saakka säteili jotain, mikä teki hänet levottomaksi. Noella riisui takkinsa naulakkoon, piilotti perunapussin nopeasti eteisen siivouskomeroon ja asteli sisällä asuntoon. Pau istui olohuoneessa. Hän oli sytytellyt eri puolille huonetta pieniä led-kynttilöitä, joiden valot hohtivat kuin katon läpi pudonneet tähdet. Noella ei tiennyt, mitä ajatella. Syntymäpäivät olisivat vasta ylihuomenna. Halusiko Pau kuitenkin juhlia jo nyt? Aikoiko hän yllättää Noellan, ettei Noella ehtisi yllättää häntä? Se olisi kyllä hyvin paumainen tapa toimia.

– Hei, Pau sanoi ja katsoi häntä tummien silmäripsiensä alta hymyillen yhtä aikaa nolon ja ovelan näköisenä.

– Hei, Noella vastasi ja kuuli kysyvän nuotin äänessään.

Pau tuli hänen luokseen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kaulalle.

– Anteeksi, kulta, Pau kuiskasi. – Mutta minä tiedän nyt sinun salaisuutesi.

Noella tunsi jähmettyvänsä niille sijoilleen. Hänellä oli äkkiä kylmä ja sitten kuuma ja hänen piti hillitä itsensä, ettei hän olisi riuhtaissut itseään irti Paun otteesta. Miten Pau saattoi tietää? Hän ei ollut puhunut salaisuudesta kenellekään. Hän ei ollut kirjoittanut sitä mihinkään. Hän oli tuskin edes ajatellut sitä.

– En tonkinut sinun tavaroitasi tai mitään sellaista, mutta löysin vahingossa paperin, johon olit kirjoittanut illallissuunnitelmia. Se oli pudonnut makuuhuoneen lattialle.

Noella saattoi taas hengittää. Salaisuus oli turvassa.

– Kiinni jäin, Noella naurahti tavoitellen ääneensä leivoksenkeveää makeutta mutta päätyi kuulostamaan enemmän kitkerältä etikalta.

Hän tiesi laittaneensa suunnitelmapaperin yöpöydän laatikkoon turvaan. Oli hyvin epätodennäköistä, että se olisi päätynyt sieltä vahingossa lattialle. Pau oli siis käynyt läpi hänen tavaroitaan, mutta Noellan tuntema helpotus oli kuitenkin nyt niin suuri, ettei hän jaksanut alkaa riidellä aiheesta.

– Tiedän, että ajattelit tehdä minulle hienon syntymäpäiväillallisen, Pau sanoi ja jatkoi suudelmiaan Noellan kaulalta kohti korvaa. Noella henkäisi tahtomattaankin. Korvat olivat hänen herkkä kohtansa ja Pau tiesi sen.

– Myönnetään, hän kehräsi ja nyt ääni valui hunajaa juuri siten kuin Noella toivoikin. Ääni ja hän muutenkin.

Paun kädet löysivät tiensä Noellan paidan alle.

– Se on liikuttava ajatus. Mutta tarpeeton.

Noella olisi halunnut pyytää Pauta olemaan hiljaa. Hänen vartalonsa vastasi Paun kosketuksiin, mutta hänen mielensä ei olisi tahtonut kuulla Paun sanoja.

– Tiedät hyvin, etten ole kiinnostunut ruuasta. Siksi en kaipaa hienoa illallista. Se menisi hukkaan. Muutenkin luulen, että syöminen tässä nykyisessä muodossaan on pian historiaa. Menneiden aikojen turhaa hedonismia. Ruuanlaitto on oikeastaan ajankäytöllisesti järjetöntä näpertelyä ja puuhastelua, Pau selitti samalla kun avasi Noellan housujen nappeja.

Noella tunsi olevansa kahdessa paikassa yhtä aikaa. Osa hänestä väitteli kiivaasti mielessään Paun näkemyksiä vastaan. Osa oli sulkenut Paun äänen jonnekin kauas, asunnon ulkopuolelle, ja vaiensi nyt kiivaasti hänen omiakin ajatuksiaan.

– On vain loogista, että kehitys kulkee siihen suuntaan, että koko ruuan käsite nykymuodossaan katoaa. Jos nyt ajattelee ihmiskunnan historiaa. Ensin oli jatkuvaa niukkuutta, ravinnon metsästämistä ja keräämistä. Ainaista nälkää. Siitä alettiin kulkea kohti yltäkylläisyyttä, tehotuotantoa, yhtäaikaista ylijäämää ja ravinnon epätasaista jakautumista. Vain vähän aikaa sitten länsimaat olivat ajamassa itseään ja planeettaa tuhoon järjettömällä ruuantuotannolla. Siitä ollaan otettu askeleita kestävämpään suuntaan, pakon edessä, mutta vielä pidetään kiinni naurettavan rituaalinomaisesta syömisestä. Täysin synteettisesti tuotettua ravintopilleriä pidetään yhä vitsinä, mutta ei se ole. Se on pian todellisuutta. Mieti, kuinka paljon ihmisiltä vapautuu aikaa ja energiaa, kun ruoka ja syöminen poistuvat elämästä!

Todellako sinä luennoit minulle tällaisella hetkellä, Noella ajatteli, mutta hänen huuliltaan pääsi vain nautinnollinen äännähdys, kun Pau ujutti sormensa hänen alushousuihinsa.

– Käytän paljon mieluummin suutani tähän, Pau sanoi ja suuteli Noellaa syvään hivuttaen samalla Noellan housuja lantion ohi, kunnes ne putosivat itsestään nilkkoihin.

Lakkaisit jo puhumasta, Noella mietti ohjatessaan heidät olohuoneen matolle makaamaan katkaisematta missään vaiheessa suudelmaa.

– Tai tähän, Pau huokaisi ja laskeutui hänen jalkojensa väliin.

Syö sitä sitten, Noella ajatteli yhtä aikaa ärtyneenä ja kiihottuneena. Syö sitä kuin viimeistä kertaa.

Koska äkkiä ja kirkkaasti hän tiesi tyynnyttävällä, tunteista irtautuvalla varmuudella, että tämä tosiaan olisi viimeinen kerta.

Paun syntymäpäivän aamuna Noella heräsi aikaisin. Hän katseli vaaleanpunaista valoa, joka täytti makuuhuoneen ja silitti sänkyä, jossa hän oli nukkunut edellisen yön yksin. Hän oli riidellyt koko edellisen päivän Paun kanssa. Tai Pau oli riidellyt, Noella oli vain sanonut kerran toisensa jälkeen, että hän oli päätöksensä tehnyt. Hän halusi erota. Hän ei halunnut enää jatkaa yhdessä Paun kanssa. Hän ei nähnyt heille yhteistä tulevaisuutta. Paun oli ollut vaikea ymmärtää sitä, lähes mahdoton.

Noellasta sen sijaan tuntui kuin hän olisi vihdoin nähnyt kaiken selvästi, kun rakastunut utu oli väistynyt hänen katseensa tieltä. Pau oli tivannut huutaen, oliko tosiaan kyse ruuasta. Yhdestä syntymäpäiväillallisesta? Tietenkään ei ollut, mutta kaikkea, koko kokonaisuutta, oli vaikea selittää. Se pakeni sanoja. Noella tunsi viimein ymmärtäneensä, että Paun tapa katsoa elämää ja maailmaa ja itseään ja toisia oli niin perustavanlaatuisesti erilainen, että olisi järjetöntä yrittää jatkaa yhdessä.

Ihminen, joka ei nauttinut ruuasta, sen mauista ja eri tekstuureista, ei useinkaan nauttinut muustakaan kovin fyysisestä. Noella oli huomannut, että Pau oli alkanut rakastella hänen kanssaan yhä harvemmin ja useimmiten hyvittääkseen hänelle jotain. Pau oli ajatuksia ja abstraktioita. Hän oli ideamaailman olento, jolle kaikki tämä maallinen oli joko vastenmielistä tai vähintäänkin yhdentekevää.

Noella oli konkretiaa. Hän oli aistimuksia. Hän oli makuja ja tuoksuja ja tuntemuksia. Hän halusi nähdä kättensä jäljen. Hän halusi koskettaa ja olla läsnä ja täyttää toisten ihmisten tarpeet aivan kirjaimellisesti. Hän halusi upottaa kätensä multaan. Hän halusi upottaa ne taikinaan. Hän oli nälkäinen ja hän tahtoi nähdä muita nälkäisiä ja täyttää heidän vatsansa.

Myöhään illalla Pau oli pakannut vähäiset tavaransa ja lähtenyt omaan kotiinsa. Noella oli vaatinut häneltä vara-avaimenkin. Pau oli pudottanut sen hänen käteensä ylhäältä ilmasta kuin peläten, että jos heidän ihonsa osuisivat toisiinsa, hän voisi saada jonkin allergisen reaktion. Noella oli nähnyt Paun surun, mutta hänestä ei nyt ollut sen lievittäjäksi. Hänellä oli oma elämä elettävänä.

Noella venytteli itseään koko sängyn mitalta. Hän antoi salaisuuden laskeutua itseensä kuin vaaleanpunaisen valon. Enää hän ei pelännyt sitä, kun hänen ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että Pau tahtoisi hänen pienentävän itseään. Noella tiesi, ettei halunnut opiskella enää pelisuunnittelijaksi. Hän tahtoi opiskella kokiksi. Ruuanlaitto oli hänen intohimonsa, josta hän tahtoi tehdä tulevaisuutensa ja uransa. Hän oli varma, että olisi siinä hyvä. Ja jonain päivänä hän avaisi oman ravintolan. Hän laittaisi hakemuksen Timon tilan ravintolan opintokokonaisuuteen ja hän tekisi sen vielä tänään.

Noellaa ei kaduttanut mikään muu kuin se, että hyvä illallissuunnitelma menisi nyt hukkaan. Ei tuntunut mielekkäältä alkaa kokata menyytä vain itselleen.

Juuri silloin viestiääni kilahti ja viestissä Vennika kertoi, että silakat olivat valmiina noudettavaksi. Noella selasi viimeisimpiä viestejään. Ne olivat kaikki ihmisiltä, joihin hän oli ollut yhteydessä operaatio “Täydellisen illallisen” myötä. Lyhyen harkinnan jälkeen Noella loi uuden viestiryhmän, johon hän liitti kaikki nuo ihmiset. Sitten hän kutsui heidät luokseen illalliselle. Täydellinen menyy hänellä oli jo valmiina.

Jaa minut
#yhdenpallonvisiot