Korvenranta 

Kirjailija Anni Kytömäki

Kuvittaja Daniel Stolle

Julkaistu 6.5.2024

Piha avautuu keskellä metsää kuin tummanvihreään vilttiin ommeltu värikäs tilkku. Rakennuksia on kolme: tiilitalo, ikäloppu mökki ja harmaa konehalli. Niiden väliin jää puutarhantapainen, josta erotan perunanvarret. Muut kasvit ovat liian pieniä tunnistettaviksi.

– Mene vähän alemmas, Meija pyytää.

– Ei voi. Kotirauhamääräykset.

– Ai niin. Tätä ei saa siis tallentaakaan?

– Ei. Katso nyt kaikki mitä haluat nähdä.

Pysäytän kuvauskopterin pihan yläpuolelle. Meija tihrustaa kuvaa. Tiilitalon ikkunoista kajastaa valoa, vaikka on keskipäivä.

– On hän ainakin kotona ja hengissä, Meija toteaa ja kietoo villatakin tiukemmin ympärilleen. Virastotalon viilennys ei ole vielä täydellä teholla, mutta hän palelee helposti.

– Saitko Sarista lisätietoja? kysyn.

– En. Paikallisosastollakaan ei kukaan osannut kertoa mitään. Arkistosta katsoin, että viimeiset asukkaat vaihtoi osoitteensa pois Korvenrannasta 30-luvulla. Talot purettiin pian sen jälkeen ja tiekunta lakkautettiin.

Meija pyyhkäisee ilmakuvan syrjään ja avaa ruudulle kartan. Katkoviivalla merkitty tie viertää punaisella rajattuja tontteja, noin hehtaarin kokoisia kiinteistöjä, joissa on väliaikaismerkintä ”lunastetaan valtiolle, annetaan metsittyä”.

Tonteista voi aavistaa, että Korvenranta oli tyypillinen 2000-luvun alun uudiskylä. Syrjäinen kulmakunta veti puoleensa nuoria kaupunkilaisperheitä, jotka uskoivat maaseutuidylliin. He ostivat maantien varrelta halpoja tontteja ja rakensivat isoja omakotitaloja. Lapset kuskattiin kouluun ja harrastuksiin polttomoottoriautoilla, elintarvikkeet ostettiin jättimarketista kymmenien kilometrien päästä, talot lämmitettiin sähköllä, jotkut jopa öljyllä.

Sitten maailma muuttui.

– Omaisuus taisi menettää arvonsa melkein kokonaan, Meija sanoo.

– No, luultavasti he saivat talojen purkumateriaaleista hyvät tienestit.

Kartan katkoviivatieltä johtaa kapeampi katkoviiva mustalle neliölle. Meija töpäyttää sitä sormellaan. Ruudulle ilmestyvät rakennuksen tiedot: valmistumisvuosi 1990, pinta-ala 120 neliömetriä, omistaja Sari Korvenranta.

– Mutta tämä ihminen sinne sitten jäi, Meija toteaa. – Tullutkin muita aiemmin. Väestötietojen mukaan Sari on entinen kirjastonhoitaja, nyt jo yli kahdeksankymppinen. Talo on varmaan heikossa kunnossa, korjauksista ei ole mainintoja.

– Etkä ole saanut häneen yhteyttä?

– Mistään ei löydy yhteystietoja eikä hän ole asioinut kaupassa viikkokausiin. Täytyy lähettää droonin mukana fyysinen kirje, jos et ehdi reissata paikalle.

– Ehdin kyllä.

– Hienoa. Otatko teidän korttelin yhteisauton vai viraston oman?

– Menen junalla ja pyörällä. Tuskin tuota tietä voi ajaa autolla.

Meija nyökkää, kumartuu käsivarteni yli ja sipaisee komentoja ruudun reunalta.

– Noin, lähetin sulle kyselylomakkeen. Ei siinä mitään erityistä ole, yritä vain saada selkoa hänen arkensa sujumisesta. Jos pystyt, mene pian. Liekö hän taas kaatunut.

Neljä viikkoa sitten Sari Korvenranta kaatui radanvarsikylän kaupassa. Hän vakuutti olevansa kunnossa mutta lenkkasi ulos lonkkaa pidellen ja lähti hyvin hitaasti polkemaan suuntaan josta aina oli kaupalle tullut. Huolestunut myymälänhoitaja otti saman tien yhteyttä hyvinvointivirastoon. Meija teki monta tietokantahakua ennen kuin profiiliin sopiva kansalainen löytyi – Korvenrannantieltä jota ei enää pidetty kunnossa, syrjäkylästä jossa ei pitänyt asua enää ketään.

– Anteeksi että vaivaan sua, Meija huokaa. – Kesäsijaisilla on kädet täynnä työtä.

– Joudan hyvin.

Meija hymyilee, perääntyy pöytäni äärestä ja alkaa selata @brainsiaan. Naputtelen kopterille paluukomennon ja vilkuilen hänen sormiaan. Joskus ne piirsivät kuvioita selkääni, lipuivat vähitellen alemmas ja tiukensivat otettaan. Sitten minusta alkoi aika jättää. En viitsi enää edes kysyä, voisimmeko tavata muuallakin kuin töissä.

Meija katsahtaa ikkunaan ja irvistää. Sadepilviä ei vieläkään näy.

– Menen Keskuspuhdistamolle pulahtamaan, hän kertoo. – Lapsetkin on siellä.

– Onko uusi allas jo avattu?

– Eilen. Sinne on pykätty vaikka mitä liukumäkiä ja hyppytorneja. Jenni ja Ari on tosi innoissaan. Ei ne edes tiedä, mitä altaissa on lillunut aiemmin.

Hän sulloo villatakin laukkuun, levittää aurinkovoidetta kasvoille ja kaulaan ja painaa päähänsä leveälierisen hatun. Ohi kulkiessaan hän hieraisee olkapäätäni.

– Ilmoita sitten heti, miten Sari voi.

Mansikat rehottavat kerrostalon pihan viljelylaatikoissa. Sormeilen siistejä reunalautoja, ties vaikka ne olisivat peräisin Korvenrannan purkutaloista. Kastelen kesäkurpitsantaimet, joiden juurella olkikate helottaa viime kesän auringonkultaa. Porkkanatkin tarvitsevat paljon vettä, on niin kuivaa että juurekset ovat vaarassa halkeilla.

Kasteluvuoroni kestää koko viikon, mutta naapuri on luvannut tuurata minua huomenna. Huolsin hiljattain hänen @brainsinsa ja huollan mieluusti vastakin, jos siten pääsen puutarhatöistä. En ole koskaan välittänyt pihassa kykkimisestä. Haluan juosta vapaana harjuilla ja rantapoluilla. Ja mieluummin uin Näsijärven tyrskyissä kuin entisen jätevedenpuhdistamon altaassa, oli Meija siellä tai ei.

Huomenna pääsen sentään kymmenien kilometrien päähän kotoa. Keikka kiehtoo jo, vaikka suostuin alun perin vain Meijan mieliksi. Hyvinvointiviraston teknisen tuenkin pitää välillä saada suora kosketus asiakasrajapintaan, hän perusteli, ja tottahan se on. Töissä joudun ihan liikaa säätämään laitteiden kanssa. Korvenrannan Sarin tapaus edustaa juuri sitä, miksi koko virasto on olemassa. Vaikka kansalainen olisi hetken kadoksissa järjestelmästä, hänestäkin kannetaan huolta, kartoitetaan kotona pärjääminen ja aletaan pohtia sopivaa ikäkylää tai hoivalaitosta. Erakkoluonteellekin löytyisi varmasti mukava paikka, sillä jokaisen asiakkaan tausta tutkitaan tarkasti – onko kyseessä kulttuuri-, luonto- vai liikuntaihminen, pitääkö eläimistä, lapsista, ruoanlaitosta, haluaako kuunnella musiikkia vai hiljaisuutta.

Kun viljelmät on kasteltu, käyn laitumella lisäämässä vettä lampaiden juottokaukaloon. Aitauksessa on vilkasta, joudun väistelemään sekä lampaita että ihmislapsia. Kerrostalokorttelin lapset liittyvät kesäiltaisin usein lampaiden seuraan, kun otukset innostuvat kirmailemaan laidunkukkulalta toiselle.

Nojaan aidantolppaan taloyhtiön käymäläjätteen kompostointilaitoksen varjossa ja tarkistan @brainsilta oman rappuni sähköpyörien varaustilanteen. Kaikki ovat liikenteessä huomenna, mutta laitteen mukaan radanvarsikylän asemalla pitäisi olla lainapyöriä. Täytyy laskea sen varaan.

Kiiruhdan asemalaiturilta suoraan lainapyörille, sillä niitä on jäljellä vain muutama ja junasta tulijoita paljon. On niin kuuma että harkitsen skootteria, mutta pelkän sähkön varaan ei kannata jättäytyä, kun on matkalla syrjäkylään. Varaan polkupyörän @brainsilla, avaan karttaohjelman ja suuntaan kohti kauppaa.

En ole aiemmin käynyt kylässä, vaikka lukioaikoina pyörin muutaman täkäläisen kanssa. He ajoivat päivittäin mopoautoilla kaupunkiin kouluun, sillä junat eivät pysähtyneet kotiasemalla. @brainsilta luin, että pandemioiden ja säähäiriöiden alettua kylään palautettiin ensin junaseisake, sitten kauppa, kirjasto ja urheilutalo. Kaupungista on saapunut uusia asukkaita, ja polttomoottorien varassa nuokkunut lähiö elää jälleen.

Ohitan pieniä omakotitaloja ja puisia kerrostaloja. Rakennukset ovat melko uusia tai käyneet läpi perusteellisen remontin. Päivänpaisteen suuntaan on vain kurkistusikkunoita, katoilla leveilee aurinkopaneeleja ja seiniä koristavat viilennyspumput. Pihojen kasvivalikoima on kirjavampi kuin kotona. Ehkä kyläläisillä on enemmän aikaa syventyä viljelyyn. Säleiköillä kiemurtavat krassit ja pavut, vihannesmaat pursuvat erisävyistä vihreää ja muutamassa puutarhassa kohoaa humalasalkokin.

Löydän ruokakaupan museokirkon ja kansalaisopiston toimipisteen välistä. Otan repusta ruokokuitukipot ja menen täyttämään ne kuivatuilla karpaloita ja härkäpapujuustolla. Jos vanhus on potenut kipeää lonkkaa pirtissään viikkotolkulla, hän tarvitsee energiaa. Maksan @brainsilla ja kuulostelen hetken takahuoneen ovella, mutta Sarista ilmoituksen tehnyt myymälänhoitaja ei taida olla paikalla. Tuskin hän osaisi mitään uutta kertoakaan.

Laskettelen kaupalta järvelle päin. Aikoinaan kaverit moittivat kylän järveä leväaltaaksi, mutta nyt uimaranta on täynnä väkeä. Kauempana kosken partaalla seisoo kalasäilyketehdas. Poljen rantatietä hitaasti ja katselen ulapalla etenevää paattia. Nosturi kohottaa vedestä nuotan, joka pullistelee kalojen kimallusta. Saalis pudotetaan suoraan aluksen jääsäiliöön. Tuskin sekään kivuton kuolema kaloille on, mutta hiukan on sentään edistytty lapsuudestani. Puistattaa vieläkin kuva, jonka äiti vuosia sitten näytti vanhalta muistitikultaan: roikotin koukun nielaissutta harjusta, maitohampaiden jättämät kolot mustina aukkoina keskellä leveää hymyäni.

Äiti oli jo huonossa kunnossa, mutta jaksoi vielä melkein tulistua.

– Laitoin kuvan silloin someen ihan piruuttani, hän puuskahti. – Tuli ainakin sata tykkäystä. Jos olisit pidellyt rusakkoa, olisi noussut hirveä meteli. Ei porukka niihin aikoihin tajunnut, että kalat tuntevat kivun ja hädän siinä missä muutkin eläimet.

Nyökkään tervehdyksiä pyöräilijöille ja elintarvikkeiden jakeluautolle, joka kaartaa kohti rantaa. Veden äärellä seisoo muutama vanha mökki. Ne ovat luultavasti yhteiskäytössä. En tunne ketään, jonka luonnonvarakiintiössä olisi tilaa omalle vapaa-ajanasunnolle.

Kun tie erkanee rannasta, muita ihmisiä ei enää tule vastaan. Liikenne kuitenkin vilkastuu: hyönteiset surisevat kukkivilla pientareilla, tuuli setvii puiden latvoja, horisontissa vilkahtelevat tuulivoimaloiden lavat. Naksautan sähkön avuksi ja annan pyörän viilettää, jotta hiki hiukan kuivuisi.

Kopterikuvasta näin, että radanvarsikylää ympäröivä metsä on laaja, yli sata neliökilometriä. Alueen lävistävä tie on kunnossapidossa kakkostasolla. @brainsin mukaan väylän ei anneta metsittyä, koska se on varatie litiumkaivoksille. Lisäksi tietä käyttävät luonnontuotteiden ammattipoimijat ja tutkijat, jotka etsivät uusia lääkeaineita sienirihmastoista ja jäkälistä. Metsissä riittää ammennettavaa nyt, kun ne ovat toipumassa kahdeksankymmenen vuoden hakkuista.

Karttaohjelma plingahtaa merkkiäänen. Tienposkessa nojaa vanhaan koivuun kyltti, josta vielä juuri ja juuri erottaa Korvenrannantien nimen. Heinien seassa kyyhöttää puomi, ja sen takana metsään sukeltaa kapoinen tienraato.

Talutan pyörän puomin ohi. Matka hidastuu, sillä joudun polkiessa väistelemään lätäkönpainaumia ja tielle sortuneita tuulenkaatoja. Ohitan Korvenrannan purkutalojen tontteja, joista on jäljellä vain kivijalanpätkiä. Lumipalloheidet ojentelevat entisissä pihoissa rähjäisiä oksiaan, marjapensaat ovat jääneet maitohorsmien alle.

Nitkutan eteenpäin hikimärkänä ja melkein kuulen ärräpäät, joita tien varrella parikymmentä vuotta sitten taatusti kaikui. Samat siirtymävaiheen tuskat käytiin läpi monessa muussakin Suomen kolkassa. Suhdanteiden muututtua maaseudun uudisasukkaat yrittivät ensin myydä ökytalonsa, mutta kuka sellaisia olisi uskaltanut ostaa. Seinänkorkuiset ikkunat päästivät sisään ankaran paahteen, huonetilaa oli liikaa, vanhakantaisia lämmitys- ja viilennysjärjestelmiä verotettiin vuosi vuodelta enemmän. Energiaremontti olisi käynyt tuhottoman kalliiksi. Kun henkilöautot alkoivat harvinaistua, syrjäinen tienookaan ei houkutellut enää ketään.

Havahdun rapsahduksiin. Pientareella törröttää kasveja, joiden latvuksissa harmaat siemenkodat poksahtelevat auki yksi toisensa jälkeen. Siemenet ropisevat ympäriinsä. Kasvi näyttää etäisesti tutulta, mutta en saa päähäni sen nimeä. Otan kuvan, merkkaan esiintymän @brainsin karttaan ja jaan tiedon viraston luonnonsuojeluosastolle. ”Jotain vieraslajia?” kysyn. Päivystävä ekologi kuittaa ja lupaa käydä pian paikalla suunnittelemassa komealupiinin torjuntatoimet.

Lommoinen tie kapenee poluksi, jonka yli luikertaa männynjuuria. Laskeudun satulasta taluttamaan. Lupiineja ei enää näy, vain päivänkakkaroita, kissankelloja, kultapiiskuja, nurmitädykkeitä, kaikkea mitä koulussa ja luontokursseilla on opetettu ja paljon lajeja joita en tunnista edes suvulleen. Kukintojen yllä liihottaa keisarinviittoja ja karttaperhosia.

Sarin tontin laidalla on pätkä matalaa tiilimuuria. Se vaikuttaa vastakyhätyltä, ympärillä näkyy tallaamisjälkiä.

Pysähdyn männyn varjoon ja katselen pihapiiriä. Matala tiilitalo on vasemmalla, suoraan edessä punainen mökki, oikealla harmaa rakennus. Kopterikuvasta luulin sitä konehalliksi, mutta se onkin kaksikerroksinen hirsiaitta.

Sirkat sirittävät, haavanlehdet kohisevat hiljaa, purjeperhonen lepattaa kasvimaalla. Jätän pyörän keskelle pihaa ja menen koputtamaan tiilitalon ovelle. Ikkunoista kajastaa taas valoa.

Mitään ei tapahdu. Avaan oven ja astun sisään.

Mustarastas räpistää eteisestä suoraan takapihalle. Lattioilla on purua ja lautoja, avotakan vieressä seisoo sahapukki. Antiikkitelevisio kyyhöttää tuolilla ruutu kohti nurkkaa. Takapihan niityltä virtaa taloon helteen leveä aalto, sillä olohuoneen ulkoseinä on purettu.

Ei täällä kukaan ole voinut asua vuosiin.

Kävelen olohuoneen läpi puretulle seinälle. Poimin maasta yhden tiilen. Se on samanlainen kuin tiilet pihan laidan muurissa.

Tavoittelen juuri Meijaa, kun kuulen loiskahduksen. Suljen @brainsin ja koetan hahmottaa, mistä ääni tuli. Käyskentelen punaiselle mökille ja kurkistan ainoasta ikkunasta, mutta verho peittää näkymän. Ovessa on vanhanaikainen vinolaudoitus ja seinien maalipinta hilseilee pahasti. Harmaa hirsiaitta on vielä huonommassa kunnossa, kattohuopa on paikoin repeytynyt ja paljastanut ikivanhat päreet. Sarin polkupyörä, luultavasti samaa ikäluokkaa kuin Sari itse, nojaa aitan seinään.

Olen nähnyt mökin ja aitan kaltaisia rakennuksia vain kuvissa ja museonmäillä. Ilman tiilitaloa Sarin pihapiiri olisi kuin suoraan 1900-luvun alusta, ajalta jolloin pelättiin hallaa ja sotaa, ei sulkukorkeapainetta ja sukupuuttoja.

Kierrän punaisen mökin taakse. Metsänreunassa on kaivo, jonka ääressä seisoo ruutupaitainen mies selin minuun. Hänen saappaansa ovat kurassa ja farkkunsa hiutuneet lähes puhki. Käsivarret jännittyvät jykeviksi, kun hän kiskoo kaivosta ämpärillisen vettä ja kaataa sen peltisankoon, toinen on jo täynnä. Sitten hän sulkee kaivon kannen, nostaa sangot maasta kevyesti ja kääntyy.

– Anteeksi, sanon nopeasti. – Etsin…

Lippalakin alta minua ei katsokaan renki vaan ahavoitunut nainen.

Alan esitellä itseäni ja asiaani. Sari nyökkää jo ensimmäisten lauseiden jälkeen ja laskee sangot maahan.

– Arvasin että joku on tulossa, kun se vekotin surrasi eilen kuvaamassa, hän kertoo. – Mutta hyvin minä voin. Lonkka ei enää vihoittele. Ei vain ole ollut asiaa kylille.

Hän kallistaa päätään ja jatkaa:

– Et näytä kotihoitajalta.

– En olekaan. Olen hyvinvointiviraston teknisestä tuesta. Se kopterinlennättäjä. Pomo pyysi käymään, kun niin monet kotihoitajat on lomalla.

– Miten pääsit perille? Ei täällä liiku enää kukaan.

– Lainasin pyörän asemalta. Loppumatka oli aikamoista jytyytystä.

– Joo. Tie on palautumassa poluksi. Kauppareissuun on hyvä varata koko päivä.

– Aivan. Anteeksi, mutta missä sä asut? Huomasin ettei talossa…

Sari tarttuu taas sankoihin. Tarjoan apua, mutta hän saapastelee ohitseni mökin ovelle.

– Muutin tänne vanhalle puolelle jo kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Hän sysää lakkinsa lippaa ja tiirailee pilvettömälle taivaalle.

– Olen lähdössä hillaan. Sitten kastelen viljelykset.

– Voin auttaa, sanon. – Kastelen vaikka. Tuttua puuhaa.

– Illalla vasta, ettei vesi haihdu heti. Ja kaivoveden täytyy ensin lauhtua.

Hän tyhjentää sangot mökin kulmalla seisovaan sadevesisaaviin, joka turhaan odottaa rännistä täydennystä. Vesi kohisee, ja ääni kertautuu kalloni sisäpuolella.

– Mun pitäisi haastatella sua, muistan.

– Tule mukaan marjaan. Jutellaan samalla.

Kävelen Sarin perässä vihreässä hämyssä. Kuuset ovat suurempia kuin mitkään ennen näkemäni, männynrunkoja peittää vankka kilpikaarna. Menneiden sukupolvien puut lepäävät metsänpohjalla hyönteisten, sienten ja sammalten asuntoina.

Polunmutkassa kuusenoksassa riippuu punainen nauha. Sivummalla näkyy toinenkin. Nauhat ovat jo kauhtuneita mutta kylmäävät. Kun olin viimeistä vuotta alakoulussa, samanlaisia ilmestyi kerrostalon lähimetsän reunoihin. Pari viikkoa myöhemmin kaikki puut kaadettiin.

– Mitä nämä nauhat on? kysyn.

– Biologien reittimerkintöjä. Yliopisto tekee harvakseltaan hyönteisseurantaa metsän sisimmissä poteroissa. Sieltä mun isäkään ei koskaan hakannut puita. Lajistoa on kuulemma vaikka millaista, harvinaisia kovakuoriaisia sun muuta.

Sari sipaisee punaista nauhaa.

– Sain monta rullaa, kun metsänhoitoyhdistys sulautettiin luonnonsuojeluvirastoon. Lahjoittivat leimikkonauhat ja muun tarpeettoman omaisuutensa pois. Ajattelin että rupean nauhoittamaan reittini marjapaikoille, jos muisti alkaa pettää.

Astelemme eteenpäin. Pitäisi kysyä, tahtooko Sari tosiaan asua Korvenrannassa loppuun asti.

– Nyt onkin leppoisaa, kun hyttysten ensimmäinen sukupolvi on työnsä tehnyt, hän huomauttaa.

– Onko hirvikärpäsiä?

– Ei niitä ole näkynyt enää aikoihin. Hupenivat heti kun hirvikanta alkoi kutistua.

– Mitä hirville tapahtui?

– Avohakkuut lopetettiin. Hirvien ruoka väheni. Ja kun hirviä ei ole paljon, ei ole hirvikärpäsiäkään.

– Hirvetkö ei pidä aarniometsistä?

– Siihen suuntaan. Mutta on hirvien vähenemiselle muitakin syitä.

– Onko täällä…?

– Suden olen nähnyt kahdesti, hän nyökkää. – Ja karhu on nukkunut talviunta ainakin kerran tuolla kilometrin päässä.

Metsä huikenee syvemmäksi. Silmänsyrjässä varjot ja juurakot muotoutuvat suurpedoiksi. Sari kertoo maakotkan pesivän läheisellä kalliolla, joten alan kuikuilla taivaallekin.

– Ei me niitä nähdä, hän toppuuttelee.

Tulemme rämeelle. Suopursujen ja rahkasammalmättäiden välissä kulkee kapea ura, Sarin hillapolku. Välillä harppaamme yli heleänvihreän juonteen.

– Haprarahkasammal tykkää kasvaa vanhoissa ojissa, Sari lausahtaa. – Nätin vihreä laji.

Hän kertoo, että suo ojitettiin viimeisten joukossa 1970-luvulla.

– Turhaa puuhaa. Ei kasvanut tukkipuita, vain tuollaisia männynvänkyröitä. 30-luvun alussa lainasin kaivinkoneen ja loin ojat umpeen. Valtio maksoi hyvin ennallistamisesta. Vielä kestää, että suo on entisellään, mutta hilla onneksi viihtyy jo.

– Miten sun, tuota, toimeentulo nykyään? kysyn ulkomuistista, en viitsi kesken kaiken etsiä @brainsilta Meijan lomaketta.

– Eläke on pieni, mutta ennallistamisrahoja on yhä säästössä. Hyvin pärjään.

Ohitamme kellansävyisen rahkasammalpainauman, joka näyttää suurelta silmäkkeeltä. Se on kummallisen muotoinen, melkein kulmikas.

– Onko tämä umpeenkasvanut lampi?

– Mummu ja vaari nosti tästä sotien jälkeen ruoppaa, Sari vastaa. – Maanparannusaineeksi pellolle.

– Ai. Luulin että soilta otettiin vain polttoturvetta voimalaitoksiin.

– Ei. Täytyihän ihmisten elää ennen teknokulttuuriakin. Maasto on täynnä muistoja entisajoista.

Sari kertoo sammalten peittämistä kiviröykkiöistä, jotka metsän sydämessä todistavat köyhien ponnistuksista. Torpparit raivasivat salomaahan peltoja, jurnuttivat maatilkkujaan rautateräisillä auroilla ja pitivät yhtä lehmää.

– 1800-luvulla näillä main oli eniten väkeä. Nyt on enää Korvenrannan talo jäljellä. Mutta jos kuljet metsässä silmät auki, voit löytää laikkuja, joissa kasvaa paljon kurjenkelloja ja ahomansikoita. Niistä näkee, missä ennen oli pelto tai niitty. Mäkin olin lapsena metsäniityillä heinätalkoissa, kun koottiin rehua pientilojen kotieläimille.

– En tiennyt, että asuit täällä jo silloin. Luulin että Korvenrantaan muutti väkeä vasta vuosituhannen vaihteessa.

– Totta, jos tarkoitat 1000-luvun vaihdetta. Meidän pelloilta on löydetty rautakautisia koruja. Ja sitäkin aiemmin täällä on varmasti kulkenut eränkävijöitä.

Rohistelen suopursujen keskellä eteenpäin ja mietin mitä sanoa.

– Metsät on olleet ihmisen reviiriä siinä missä muidenkin elikoiden, Sari lisää.

– Mä oon aina mieltänyt metsät alueiksi, joissa me vain vieraillaan.

– Mutta luontoahan mekin ollaan, Sari hymähtää. – Ja aiemmin osattiin olla siivosti. Sota luontoa vastaan alkoi vasta sata vuotta sitten, heti kun ihmiset oli lakanneet sotimasta toisiaan vastaan.

Sari osoittaa rämemäntyjä, joista piti tulla raaka-ainetta sahoille tai edes sellutehtaille.

– Ojitus sotki suon sisikunnan. Puut röyhähti kasvuun, kun turve kuivui. Jos kaataisin ne pois haihduttamasta, suo alkaisi kerryttää turvetta nopeammin, mutta olen säästellyt. Haen polttopuut muutaman sadan metrin päästä, suon keskeltä. Se onkin jo mukavasti vettynyt.

– Poltatko sä puuta? kysyn varovasti.

– Tietysti. Talvella on välillä pakkasta. Lämmintä vettäkin aina joskus tarvitaan.

Punaisen mökin katolla ei näkynyt aurinkopaneeleja eikä seinällä lämpöpumppua.

– Kunta maksaa tukea, jos vaihdat systeemiä, sanon. – Lämpöpumpulla saat…

– Korvenrannassa ei ole sähköä.

Hipaisen vaistomaisesti @brainsia. Milloin latasin sen viimeksi? Jos akku tyhjenee, en saa edes junalippua ostettua. Ja pyörä, riittääkö virtaa paluumatkaan?

Kun saavumme nevan reunaan, näen ensin hillanlehdet, sitten yhden marjankin. Sari ojentaa minulle korin ja ryhtyy poimimaan. Suo on täynnä oransseja pisteitä. Poimin hillan, ensimmäiseni. Marja on kiiltävä ja pehmeä, melkein riettaan näköinen, huutaa tulla syödyksi. Sari kuulee ilmeisesti saman, sillä ennen kuin ehdin varoittaa, hän poimii maasta ison marjan ja sujauttaa sen suuhunsa.

– Ei…

– Mitä?

Siemenet hampaissa rutisten hän kumartuu poimimaan seuraavaa.

– Ne pitää keittää! huudan.

– Tuoreina mä näitä syön aina niin paljon kuin jaksan. Pitää laiduntaa, kun maa tarjoaa syötävää. Säästyy rahaa ja luonnonvaroja.

– Mun äiti kuoli Echinococcus multilocularikseen.

– Myyräekinokokkiin? Ehdittekö te senkin vaivoiksenne haalia?

Ketkä te?

Sari pudottelee koriinsa marjoja, nappaa taas yhden suuhunsa.

– Myyräekinokokki levisi Suomeen 30-luvulla, kerron. – Koiraturismin mukana Baltiasta. Sehän oli yksi syy siihen, että asiat alkoi muuttua. Suomalaisille oli kova paikka, kun marjoja ei enää voinut syödä keittämättä. Ihmiset tajusi, että me voidaan pilata kaikki.

– Varmasti. Mutta ei mulle ole näistä mitään tullut.

– Vie marjat mehustamoon iskukuumennukseen. Ei siinä paljon vitamiineja katoa eikä makukaan kuulemma kärsi.

– Olisihan se fiksua, mutta olen liian vanha säätämään.

Paluumatkalla Sari jää keräämään mesiangervon kukintoja. Vien marjakorit kellariin. Se on pimeä kammio maakummussa pihan laidalla. Jäähdyttelen mehupullojen ja hillopurkkien keskellä, kunnes muistan kasvimaan.

Täytän kastelukannun sadevesisaavista yhä uudelleen. Sarin kasvimaalla tilanne on melko hyvä, vaikka kesä on ollut tavallistakin ankarampi ja kasteltavaa on paljon: perunoita, papuja, sipuleita, porkkanoita, kaalia, kaikkea minkä voi kuivata, hapattaa tai säilöä tuoreena kellariin. Pakastinta ei ole.

Kun olen kastellut, pyydän @brainsilla Meijalta ohjeita. Saan vastauksen viipymättä, onhan kyse työasiasta.

Sari vie mesiangervonkukinnot aittaan kuivumaan, kutsuu sitten mehulle. Istumme mökin takaseinustalle vanhalle penkille. Talo katsoo kohti metsää tarkemmin kuin maantielle päin: ikkunoita on kolme, kussakin kuusi ruutua.

– Mistä olet yrttioppisi saanut? kysyn.

Sari kohauttaa olkapäitään.

– Isä ja mummu opettivat. Korvenrannassa pitää aina olla rohdoksia omasta takaa. Apteekkiin on matkaa.

– Niin. Mun pitäisi edelleen kartoittaa sun palvelutarpeita.

– Kartoita pois.

Kerron elintarvike- ja lääketoimituksista lennokilla ja ylistän @brainsin kätevyyttä monessa pulmatilanteessa. Sari muistuttaa, ettei sähköä ole.

– Asennetaan sulle aurinkopaneeli tai toimitetaan virtaa muulla tavoin. Ei nykyään ole pakko vetää piuhoja joka paikkaan.

– Jos teidän täytyy tehdä valvontakäyntejä sillä surraajalla, tehkää, Sari sanoo. – Mutta mä en tarvitse mitään.

– Ketään ei haluta jättää oman onnensa nojaan.

– Entä jos tahtoo jäädä?

– Ajattele muita. Polttaminen rasittaa ilmastoa. Jos laitetaan lämpöpumppu, sun ei tarvitse polttaa puita. Pitää vain katsoa, että pumpulla riittää virtaa. Kesällä riittää aurinkosähkö, talvella joku käy lataamassa.

– Kai te hoidatte asiat jo niin hyvin, että yksi metusaalemi voi elää kuten ennen vanhaan.

– Jos kaikki ajattelisivat noin…

Sari siemaisee mustikkamehua ja sysää valkoisen suortuvan takaisin lippalakin alle.

– Ajatellut olen, usko pois. Tietenkään kaikki kymmenen miljardia ei voi elää kuin sata tai tuhat vuotta sitten, mutta jos mä vielä saisin. Ei siinä monta vuotta enää mene.

– Älä nyt. Ja olethan sä elänyt… Tuolla muuallakin. Olit töissä kirjastossa.

– Niin. Asuin pari vuotta kerrostalossa, sitten muutin takaisin Korvenrantaan.

– Yksinkö?

Varjot alkavat tihetä hämäräksi. Seinähirret tuntuvat paidan läpi lämpimiltä. Puut ovat kasvaneet aikoinaan jossain aivan lähellä ja kerryttäneet itseensä satojen vuosien painon. Mökissä lepää muinaisuus, jokin mitä en koskaan tavoita yksiössäni. Silti kaipaan jo ilmastoinnin huminaa, niin tottunut siihen olen. Sarin tölli on jäänne maailmasta joka on minulle vieras, vaikka juuri sieltä omatkin esivanhempani kauan sitten lähtivät kohti kaupunkia ja nykyaikaa.

– Yhden Villen kanssa, Sari vastaa. – Ollaan jo erottu.

En kysy mitään, mutta Sari alkaa kertoa onnellisista vuosista. Hän ja Ville muuttivat Sarin vanhempien rakentamaan tiilitaloon ja haaveilivat perheestä, vaikka olivat kumpikin jo nelikymppisiä. Mutta vähitellen sohvalla, patikkaretkillä, bussimatkoilla, kaikkialla alkoi tuntua siltä, että mukana on kolmas, joku paljon houkuttavampi.

Minulle kävi samoin Meijan kanssa, olen vähällä sanoa. Alussa vietimme yhdessä jokaisen viikonlopun ja illan, kun hänen lapsensa olivat isänsä luona. Sitten Meija alkoi miettiä ääneen, voisimmeko tavata muitakin. Ja minä suostuin, vaikka sydänjuuria myöten halusin olla ainoa.

– Se laite Villen vei, Sari toteaa. – Facebookit, twitterit, uutisotsikot, keskustelupalstat. Hän koukuttui, ei enää kuullut mitä kysyin, ei ehtinyt vastata vaikka olisi kuullutkin, ärtyi jos ei hetkeen päässyt laitteensa ääreen.

Sari on hetken vaiti, jatkaa sitten:

– Aloin vihata kaikkea mikä liittyi siihen luuriin.

– Siis… sähköä?

– Ja akkuja, kaivoksia, voimalaitoksia, 4g:tä, 5g:tä, loputonta kasvua. En minä niistä ennenkään pitänyt, mutta Villen kohtalon takia päätin, etten ole enää touhussa mukana. Se on mun tapa pelastaa maapallo.

– Nykyään systeemit on kestäviä. Jos yritykset pilaa luontoa, niiden pitää korvata vauriot. Teollisuutta valvotaan tiukasti. Kaivokset on paljon pienempiä kuin ennen. Ja akkumetalleja kaivetaan myös vanhoilta kaatopaikoilta.

– Haluan silti olla irti siitä kaikesta.

– Olet aika kova tyyppi, mutisen.

– En ollenkaan, Sari tuhahtaa. – Jos olisin kova, asuisin metsässä. Tuolla korvessa on kallion juurella luola. Vähän kun vuoraisin sammalilla, voisin muuttaa sinne.

Muistan vihdoin kaivaa esiin tuliaisjuustoni. Sari hakee kellarista hillakupillisen. Hän syö marjoja ja juustoa, minä natustan iskukuumennettuja ja kuivattuja karpaloitani. Sitten hän noutaa mökistä kynttilälyhdyn.

– Saatan sinut polulle.

Kynttilän lempeässä valossa mietin vastaansanomattomia faktoja energiankulutuksesta ja ledien valotehosta. Pysyn vaiti. Sarin kynttilät lienevät ajalta ennen kuin synnyin.

– Näytän vielä yhden jutun, Sari sanoo.

Hän avaa aitan leveimmän oven. Sen takana seisoo vanha auto.

– Tällä on ajettu viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun kuskasin Villen tavaroineen radanvarsikylään.

Sari tarttuu muoviseen kanisteriin ja hölskyttää sitä.

– Bensaakin on. Ehkä se on jo vanhentunutta, mutta en ole viitsinyt poiskaan heittää. Onhan se monikäyttöistä.

– Suakin näkee, Meija sanoo ja nojaa toimiston ovenpieleen. – Yhtenä päivänä viikossako olet enää töissä?

– Niin. Väitöskirja vie muun ajan.

– Miten sä siitä taas innostuit, vuosien jälkeen?

– Ajattelin, että pitää kysellä vanhoilta ihmisiltä vielä kun niitä on. Miten asiat aiemmin hoidettiin. Mitä niiden vanhemmat kertoi entisajoista. Kyllähän sellaista tietoa kannattaa tässä rinnalla kuljettaa. Jos jotain tapahtuu eikä sähköä enää saadakaan.

– Just. Sitä Sariako sä puhutat?

– En mä häntä enää häiritse. Käyn ikäkylissä haastattelemassa. Monet asukkaat eli lapsuutensa ja nuoruutensa ennen nettiä ja kännyköitä. Jotkut vietti lomat maalla mummulassa. Ne tietää yllättävän paljon kasveista, villieläimistä, sään ennustamisesta, vanhoista viljelytavoista, maankäytön historiasta.

– Mikä sun väikkärin otsikko on?

– ”Jos olisin kova, asuisin metsässä”. 1960–80-luvulla syntyneiden muistitieto ekologisen jälleenrakennuksen tukena.

– Hmm. Lähdetkö töiden jälkeen jäätelölle?

­– En ehdi. Olen sopinut pari haastattelua.

Kun Meija on mennyt, palautan ruudulle näkymän Korvenrantaan. Lennätän kopteria Sarin tilusten yllä parin viikon välein. Olen nähnyt perunanvarsien pitenevän ja koivujen kellastuvan, Sarin korjaamassa satoa, purkamassa entistä kotiaan ja kasaamassa tiilimuuria Korvenrannan ja maailman väliin. Katselen arpeutuvaa suota, tuuheaa metsää ja punaista mökkiä, joka pitää silmänsä auki kohti salomaata. Joskus Sari vilkaisee taivaalle, on kerran jopa heilauttanut kättä, tai ehkä hän vain kohensi lippalakkia.

Annan kopterille paluukomennon ja sammutan koneen. Astun ulos virastosta luoteistuuleen, joka viikko sitten toi tullessaan sateet ja huuhtoi sulkukorkeapaineen mennessään.

Nousen pyörän selkään. Ikäkylään polkiessani muistelen Sarin hymyä, kun hän laski bensakanisterin aitan lattialle ja viittasi minut edellään pihalle.

– Tulet sitten takaisin, jos haluat polttaa sillat takanasi.

Jaa minut
#yhdenpallonvisiot