Hyperborea

Kirjailija Juha Hurme

Kuvittaja Terhi Ekebom

Julkaistu 6.5.2024

Voipa asteli salojen helmassa kirves kainalossa. Hän kulki rauhalliseen tahtiin katsellen tarkasti ympärillensä ja pysähtyi aina hetkeksi, kun huomasi pahkoja, puiden haaraumia, käyriä oksia tai tuulenpesiä. Nyt hän kohtasi tykkylumen katkaiseman korkean kuusenkannon, katseli sitä hetken ja rupesi viimein kirveellään nakuttelemaan läpeä sen kylkeen. Ensi keväänä tuohon rakentaa varmaan pesänsä punahäntäinen leppälintu tai pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän ajatteli, pani paikan muistiin ja jatkoi eteenpäin.

Hän huomasi pystyyn kuolleen koivun, jonka rungosta puhkesi ulos valtava pahka. Hän iski sen irti, otti mukaansa ja päätti veistää siitä suuren vesikauhan saunaan. Pian hänen tarkka silmänsä näki pienen kallionkielekkeen syrjässä kummallisesti vääristyneen petäjän. Mitähän tuostakin tulisi? hän ajatteli, lyödä läimäytti kirveellään kerran ja kaksi, ja kaatoi petäjän. Hän karsi sen, katseli sitä myhäillen hetken, otti sen mukaansa ja jatkoi matkaa.

Hän huusi kokeeksi ja ympärillä kiersi kaiku. Hän ehti viimein kanervaisen kummun laelle ja näki erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan viileässä koillistuulessa. Hän istahti mättäälle ja istui siinä kauan harkiten sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monimutkaista petäjää. ”Millä tavalla oli luonto saanut ne aikaan? Mikä oli vääristänyt petäjän noin moneen mutkaan ja koukkuun?”

Hän asettui makuulle nojaten päänsä vanhaa, ruohottunutta muurahaispesää vasten ja katseli puiden latvoja ja purjehtivia pilvenhattaroita mietiskellen maan ja taivaan rakennetta. Viimein hän tahtoi siirtää kaikki ajatukset pois aivoistaan ja päätti nukkua, mutta uni ei halunnut tulla. Mitä keinoa oli Voipalla tapana käyttää, kun kävi niin että Unonen viipyi?

Hän ajatteli silloin olevansa joko pieni myyrä, joka möyrii rauhallisessa maanalaisessa kartanossaan, tai hän kuvitteli olevansa paksukarvainen karhu, joka lepää jylhässä, sammaleisessa kodissaan kuusten juurien alla talven tuiskuavien myrskyjen pauhatessa. Niin hän ajatteli, ja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäluomensa umpeen. Samoin nytkin, kun hän ajatteli olevansa myyränpoikanen, rähmästellen syvällä maaemon kohdussa.

Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielikuvitteluaan. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkkiä hienokarvaiseksi myyräksi, silmät muuttuivat pieniksi, mutta kämmenet pullistuivat melkoisiksi räpylöiksi, ja myyrä oli valmis kaivelemaan nummen kohdussa honkien juurien alla. Siellä hän möyri ja kaiveli, kaiveli lopulta ylöspäin pitkin hongan lahonnutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. ”Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua iankaikkisesti”, hän ajatteli ja katsoa tirkisti pienillä myyränsilmillään kammionsa pienestä ikkunasta ulos. Voipa näki unessaan pitkälle, kauas etelään parin vuosikymmenen taakse, nuoruutensa maisemiin 20-luvulle, pandemioiden ja sotien vuosikymmenelle. Uni murtautui kaikkien loogisten systeemien läpi ja villiintyi täysin omassa, vapaassa luonnossaan.

Huippukohdassa puhelin hälytti. Voipan matka REM-vaiheesta valvetilaan kesti noin kymmenen sekuntia, mutta sen aikana Voipa ehti kulkea eläimestä ihmiseksi ja läpi neliulotteisen intohimojen, kielletyn rakkauden, kuolemanpelon ja kahden vuosikymmenen poimuttaman labyrintin, joka ylettyi etelästä pohjoiseen, Paimionjokilaaksosta napapiirille.

”Haloo.”

”Missä olet?” Se oli Auva.

”En minä tiedä. Unessa, metsässä.”

”Tule kiireesti. Tässä on nyt kätkä käsillä.”

”Mitä? Mikä? Mikä kätkä?”

”Kätkä mikä kätkä. Wolverine. Siis mikä se on suomeksi?”

Voipa kelasi ankarasti. Wolverinesta tuli ensinnä mieleen muinainen sarjakuvasankari ja kätkästä Kätkävaara… kätkä, geatki… siis ahma!

”Ahma.”

”Aivan, ahma. Nyt on ahma merrassa, siis raudoissa. Haluan sinut ja Ihan kaveriksi, lähdetään hakemaan.

”Menee vartti niin olen pihalla.”

”Se riittää. Juokse!”

Voipa pinkoi alamäkeen unesta vielä puolitokkurainen pää kolmantena jalkana, viskasi pahkan ja känkkyrän petäjän Kimpivaaran pihamaalle ja hyppäsi kärryyn. Iha oli ratissa ja Auva piti puhelimella yhteyttä tyyppiin, joka oli löytänyt ahman, tehnyt hälytyksen ja seurasi sen vaivalloisia liikkeitä mastossa.

”Onko silmukkavapa mukana?”

”On.”

Ajomatka Auvan ohjeiden mukaan kesti alle puoli tuntia ja päättyi metsäautotielle.

”Nyt ne ovat 500 metrin päässä koilliseen.”

Auva heitti repun selkään ja mentiin. Voipalla oli varusteena silmukkavapa. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja auringon pyörä juoksi jo alamäkeä länteen. He loiskuttelivat Auvan johdolla halki tuoksuvan rämeen, mutta vähitellen seutu alkoi yletä, ja heidän reittinsä luikerteli korkealle metsäiselle maalle, jonka Iha tiesi nimetä Teerimäeksi.

”Tuolla!”

Urheiluasuinen solakka hahmo viittoili puiden välistä.

”Rouva lymysi noiden kivien taakse. Se konkkaa kolmella jalalla hitaasti.”

”Hyvin toimittu”, kiitti Auva ja antoi suunnistajalle korttinsa. ”Ota yhteyttä, Raakku-kollektiivi antaa sinulle tästä hyvästä 10 000 neuron* stipendin.”

*Alaviite: EU on hajonnut vuonna 2029. Ruotsi, Norja, Suomi ja Skotlanti ovat muodostaneet valtioliiton, jolla on heikko yhteisvaluutta Nordic Euro eli neuro.

”Kiitos”, sanoi yllättynyt tunturijuoksija ja pisti kortin poveensa, ”pitihän rouvaa auttaa. Onni, että eläinlääkäri löytyi näin läheltä.”

”Painu sinä siitä matkoihisi, olet tehtäväsi tehnyt. Muista kuitata stipendisi. Me jatkamme tästä. Saat sitten kyllä kuulla meiltä, kuinka kävi.”

Auva kaivoi repustaan injektiovälineet Ihalle.

”Lähdetään lähestymään. Olen koko ajan pitänyt silmällä kivikkoa ja näin siitä äsken vilauksen. Urheilija oli oikeassa, se on naaras. Vasemmassa etukäpälässä on kiinni rauta. Suunnitelma on seuraava. Iha ja minä kierretään molemmin puolin ja Voipa lähestyy edestä. Olet taitava silmukan kanssa. Rouva on pakko kahlita pääpuolesta, jotta Iha ja minä voimme pistää nukutusinjektion kankkuun.”

Voipa ei vastannut tähän mitään, vaan lähti rauhallisesti kulkemaan kohti kivikkoa. Silmukkavapa oli hänen suksisauvasta tuunaamansa pienpetotaltutin juuri tällaisia tapauksia varten. Hän tiesi, että jos hän ei tähän kykene, niin ei sitten kukaan. Hän oli taitava käsistään eikä hänellä ollut hermoja ollenkaan ja siksi hänet oli Raakku-kollektiiviin alun perin palkattu.

Ahma ei päässyt perääntymään, takana oli lohkare. Auva ja Iha peittivät sivusuunnat. Ahma sähisi. Voipa oli jo kolmen metrin päässä, nyt kahden ja… silloin rampa ahma hyökkäsi. Sitä Voipa oli odottanut ja sai ujutetuksi kiristyvän silmukan eläimen kaulaan ja heilautetuksi sen sauvan vipuvoimalla sivulle. Samalla Auva syöksyi kuin muinainen pesäpalloilija ja nappasi otteen ahman takakoivista. Rimpuileva ahma oli nyt kumpaankin suuntaan otteessa joka piti. Ihalle ei tarvinnut antaa eri komentoja, vaan ahma sai muutaman sekunnin päästä piikistä.

Puolen minuutin päästä eläin alkoi rauhoittua ja lopulta kaikki liike lakkasi.

”Nukkuuko se?” Voipa aikoi testata ahman unia, mutta Auva pysäytti hänet.

”Odota. Kätkä osaa karhun lailla teeskennellä nukkuvansa. Käytetään apuvälinettä. Pidä varmuuden vuoksi vielä kiinni vavasta.” Auva haki parimetrisen karahkan ja tökki sillä lempeästi rouvaa. Uni oli aitoa. Voipa ja Iha väänsivät pieneläinraudat irti ahman koivesta, ja Auva tutki nopeasti vahingoittuneen raajan. ”Luut ovat ehjät, hyvä tästä tulee. Nyt kiireesti Kimpivaaraan, niin putsaan ja tikkaan haavan, mutta ensin likka pannaan tippaan nesteytykseen ja saamaan suonensisäinen kipulääkitys.”

Auva kaivoi repustaan Ikea-kassin. ”Muistatteko tätä firmaa. Näitä oli vielä 30 vuotta sitten ympäri maailmaa, ja sitten se meni nurin että paukahti. Mutta nämä kassit ovat käteviä etenkin 12-kiloisen, nukutetun kätkänaaraan kantamiseen maastossa. Ota, Iha, raudat mukaan, vien ne huomenna poliisille. Konna otetaan vielä kiinni. On se perkele, että joku kyylä viitsii uhalla noita viritellä, vaikka tällaisilla raudoilla pyytäminen on ollut jo toistakymmentä vuotta laitonta. Rouvan meinasi käydä kalpaten, eikä näitä ole muutenkaan liikaa jäljellä. Laji on äärimmäisen uhanalainen. Katsokaa näitä käpäliä, muhkeat, kätkä on erikoistunut saalistamaan hangella, ja lyhenevät talvet ovat aiheuttaneet sille vuosi vuodelta pahenevia metsästysvaikeuksia. Ja poikasensa nämä ovat pruukanneet tehdä huhtikuisten keväthankien suojaan, ja heikkoa se on nykyään niidenkin kanssa. Myös kesähelteet ovat myrkkyä kätkille ja lykkäävät niitä yhä pohjoisemmaksi.”

Perillä Kimpivaarassa Auva ja Iha veivät rouvan kiireesti klinikalle hoitoon. Voipa sai komennon rakentaa pihamaalle kolmessa vartissa tarha heräävälle ja toipuvalle ahmalle. Kyllä hän siitä yksinkin olisi suoriutunut noin pitkässä ajassa, mutta asian teki vielä helpommaksi se, että Satta, Hala ja Asi olivat heittämässä tikkaa ja juomassa keskiolutta pihalla ja heti valmiina auttamaan, kun kuulivat asiasta ja sen tärkeydestä.

Eläinklinikan L:n muotoinen rakennus antoi tarhalle jo kaksi valmista seinää, joten Voipan ei tarvinnut ryhmineen paaluttaa ja verkottaa kuin vastaseinät näille, ja Voipa ehti vielä valmistaa saranaoven ahmatarhaan määräajassa. Siksi hänet oli palkattu Raakku-kollektiiviin.

Voipa surautti viimeistä ruuvia saranaan, kun Iha avasi klinikan ulko-oven ja Auva kantoi uinuvaa ahmaa kuin lasta sylissään. Rouva pantiin goisaamaan tarhaan, ja Iha täytti sille vesikupin.

Auva kiinnitti kameran tolppaan, että voisi huoneestaan seurata ahman heräämistä ja toipumista. ”Parin päivän päästä voidaan avata häkin ovi ja päästää kätkä juoksemaan metsään. Se pitää vain sitä ennen saada syömään lihanpala, johon on injektoitu suolistobakteerisiirrännäinen, jottei haava tulehdu. Ennen vanhaan olisi tuikattu antibioottia suoneen, mutta se oli ennen se.”

”Kuinka kauan siitä on, kun antibiooteista luovuttiin?” kysyi Satta.

”Melkein kymmenen vuotta sitten, joskus 40-luvun alussa. Maailma oli saanut niistä yliannostuksen. Lämmitätkö saunan tänään, Voipa?”

”Mikä ettei. Se on parin tunnin päästä valmis.”

Muut menivät kuka minnekin. Voipa poimi monimutkaisen petäjän ja pahkan pihalta ja jäi hetkeksi katselemaan ahmaa, jonka jalat alkoivat jo nykiä, ja, jottei häiritsisi sitä, lähti kulkemaan kohti saunaa pihan perälle pahkoineen, petäjineen. Täytyy huomenna kysyä Auvalta näkevätkö ahmat unia, hän tuumaili ja muisti oman painajaisensa myyränä metsässä. Pitkä matka elonpölyn sokaisevassa tuiverruksessa Paimiosta Kimpivaaran Raakku-kollektiiviin, mietti Voipa tyhjentäessään tuhkia kiukaan pesästä.

Satta oli kollektiivin alulle panija, kuvataiteilija, taiteilija, sarjakuvataiteilija. Satta teki vähän kaikkea. Vuonna 2038 Satta oli julkaissut avantgardebiologisen sarjakuva-albumin Raakku, joka kertoi Suomen vanhimman eläimen jokihelmisimpukan eli raakun satojen miljoonien vuosien tarinan. Raakkuja eli planeetalla jo ennen kuin Atlantin valtameri oli muodostunut. Raakkua alettiin, ensimmäisenä nilviäisenä, suojella Suomessa 1955. Suojelutoimia tarvittiinkin, sillä raakku tarvitsee elääkseen puhtaita virtaavia vesiä. Sellaisia nyt vain ei yli sataan vuoteen ole ollut oikein missään. Niinpä raakku on äärimmäisen uhanalainen sekä Suomessa että maailmalla. Ei auta, vaikka raakku kokee kohentaa tilannettaan puhdistamalla vettä jopa 50 litraa päivässä suodattamalla sitä lävitseen. Raakun sukupuolia ei voi erottaa toisistaan, se on siitä jännä epeli. Aikoinaan raakku oli koko Suomen asukas, mutta nykyisin niitä voi löytää vain harvoista Lapin joista.

Satta ja silloinen puolisonsa eläinlääkäri Auva päättivät perustaa uudenlaisen osuuskunnan pohjoiseen, ja sen nimeksi pantiin Raakku. Toiminnan kantava idea oli One Health, Yksi Terveys. On olemassa vain yksi terveys, yhteinen terveys, jonka jakavat ihmiset, kotieläimet, villieläimet, kasvit, sienet, pieneliöt ja koko ympäristö. Ympäristön terveys on ihmisten terveyttä. Raakku tukee tätä terveyttä. Raakun toiminnan voi kiteyttää myös kuudennen sukupuuttoaallon hidastamiseksi. Luonto tarvitsee ihmistä säästämään sen, mitä on säästettävissä.

Raakun filosofinen kanta kiteytettiin kolmeksi teesiksi:

Yksi. Meidän täytyy ymmärtää maailman luonnetta ja toimintaa sekä epätäydellistä kykyämme ymmärtää sitä.

Kaksi. Ainoastaan järki ja oikeus pysyvät, koska järjettömyys ja hulluus tuhoavat itsensä ja maailman.

Kolme. Paha johtuu usein ajattelun puutteesta. Vaara ei piile kyvyttömyydessä ymmärtää vaan kieltäytymisessä ymmärtää. Jopa tieto pahoista asioista on hyvää.

Sattan tuttava, vakuutusmatemaatikko Hala liittyi kolmanneksi kollektiiviin, ja heti hänen peräänsä Auvan opiskelukaveri, metsämyyrätutkija Iha.

Ilmaston lämpeneminen on mullistanut vakuutusalan arvaamattomaksi muuttuvien sääolosuhteiden myötä, mikä on muuttanut merkittävästi ihmisten toimeentuloon ja asumiseen liittyvää käyttäytymistä. Hala oli äärevien ilmiöiden, poikkeuksellisten tai harvinaisten asioiden ekspertti maailmassa, jossa odotusarvot heittävät koko ajan häränpyllyä ja epätodennäköisiä asioita tapahtuu jatkuvalla syötöllä. Mutta kaaoksellakin on rakenteensa, ja Halan ammattina oli sen kartoitus. Se oli tuottava ammatti. Hala oli tuttu asiantuntijanaama ympäri maailmaa alan huippuetäkokouksissa. Raakku-kollektiivi oli kymmenvuotisen historiansa aikana pysynyt vaikeina aikoina pystyssä Halan liksojen turvin.

Iha ymmärsi, että jos oppii tuntemaan myyrän, oppii tuntemaan koko maailman. Suomen yleisin nisäkäs, varvikkojen fiksu vipeltäjä, on osoittanut olevansa voittaja muuttuvissa ja kurjistuvissa olosuhteissa. 300 miljoonaa metsämyyrää ei voi olla väärässä, ajatteli Iha ja oli oikeassa.

Kimpivaarasta löytyi hylätty, hyväkuntoinen koulurakennus, joka valittiin Raakun tukikohdaksi. Tässä vaiheessa Voipa tuli kuvioon puurakentamisen asiantuntijana. Satta oli tutustunut Voipaan pressukaudellaan, jolloin hän teki gallerioihin massiivisia installaatioita pressuista ja tarvitsi teknistä apua valtavien ja valtavan raskaiden teostensa ripustamiseen. Siis tarvitsi Voipaa. Aika pian Sattalle selvisi, että Voipa osasi kaikkea.

Rakennuksia rasittavat viistosateet olivat lisääntyneet merkittävästi. Jatkuvat sateet ja lisääntynyt ilman kosteus altistivat kaikki rakenteet homeelle ja muille kosteusvaurioille heti rakennusvaiheesta alkaen koko elinkaaren ajaksi. Energiatehokkuusvaatimusten vuoksi rakennusten piti kuitenkin olla tiiviitä, mikä oli ongelmallista tuuletuksen ja kuivatuksen kannalta. Voipa oli näissä 2000-luvun puolivälin puurakentamisen suurissa pulmissa mestari ja tiennäyttäjä yhdistäen perinnettä, uusinta tietotaitoa ja joitain itsekeksimiään hämmästyttäviä patentteja.

Voipa johti remonttia, jossa koulutalo ja sen piharakennukset kunnostettiin ja laajennettiin Raakun tarpeita vastaaviksi tiloiksi. Tässä kohdassa ryhmään liittyi kaivoshidastaja Asi, joka tuli ensin vain moikkaamaan Halaa, jonka tunsi joltain yhteiseltä kurssilta, ja auttamaan rakennustalkoissa, mutta ei lähtenyt ikinä pois vaan liittyi ryhmään. Remonttikin oli yhä käynnissä eikä se loppuisi ikinä.

Kaivoshidastaja Raakusta vielä puuttuikin. Kaivostoiminnan ympäristöhaitat ovat hirmuiset, mutta yhteiskunta ja sen kestävät kehitysmahdollisuudet tarvitsevat yhä kaivannaisteollisuuden tuottamia raaka-aineita. Kaivoshidastajat hakevat lievennystä ellei peräti ratkaisua tähän ristiriitaan. Asi oli Suomen kaivoksissa vihattu mutta paineenkestävä reviisori, jonka silmille ei hypitty. ”Ei pidä hukata hyvää kriisiä”, sanoi Asi, jos tunnelmat kävivät työkohteissa kuumiksi.

Asiallista ryhmää, mietti Voipa ja lisäsi pökköä kiukaan pesään, puuttuu enää –

”Hei”, sanoi Meluta ovenraosta ja tuli lämpenevään saunaan. ”Arvaa mitä?”

”Arvaa sinä ensin, mistä näin tänään unta metsässä?”

”No?”

”Olin myyrä ja pelottavan täystotisesti terassilla Abba-yhtyeen hologrammien kanssa syntymäkunnassani Paimiossa, kun isäni yritti murhata minut sähköporalla.”

”Tylsää, perusuni. Kaikki näkevät tuollaisia koko ajan. Minulla on parempi juttu. Nyt on sinun vuorosi arvata, kuka tulee tänne huomenna?”

Niin, vain Meluta puuttui enää Raakku-kollektiivin kokoonpanosta. Meluta oli kielentutkija ja sanan ammattilainen, jotain kirjailijan ja toimittajan välimailta. Meluta teki sisältöjä hyvin monenlaisille alustoille, huolsi Raakun tiedejäsenten julkaisujen kielen, käsikirjoitti Sattan kanssa produktioita ja kirjoitti omia juttuja. ”Kieli on ihmisen esihistoriallisesta elämästä kertovista muistomerkeistä vanhin”, linjasi Meluta. Kun Satta ja Auva panivat suhteensa, vaan eivät ystävyyttään, poikki, Satta alkoi seurustella Melutan kanssa, joka täydensi Raakun seitsemiköksi.

Jonkin ajan kuluttua Asi alkoi viihtyä yhä enemmän Sattan ja Melutan seurassa, kunnes vietti heidän kanssaan kaikki yötkin. Auva ja Iha rakastuivat päätäpahkaa. Halalla oli useiden vuosien ajan suhde kuopiolaisen mentalistin kanssa, joka vietti pitkiä aikoja Raakussa ja puuhasi Sattan kanssa iltamakiertueen seurojentaloille, mutta kun tämä suhde viileni, Hala huomasi, että hänelle riitti erinomaisesti Raakku-kollektiivin polyamorinen ja panseksuaalinen piiri. Ainakin toistaiseksi.

”Niin”, sanoi Meluta, ”arvaa kuka?” ja istui alalauteelle Voipan viereen. Voipa oli Raakun kymmenvuotisen historian aikana pysytellyt koko lailla erillään amor-kollektiivista, ja muut kunnioittivat hänen linjaansa. Voipa piti raakuista, ei siinä mitään, ja eritoten Melutasta, joka osasi olla hiljaa. Voipa istuskeli Melutan kanssa usein pitkät ajat sisällä tai ulkona, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Mutta nyt Melutalla oli asiaa.

”Rosa Liksom tulee huomenna käymään.”

Meluta jumaloi Rosa Liksomia ja oli lukenut kaikki Liksomit, jotka oli käännetty jollekin kielelle, jota hän taisi. Suomi, saatikka meänkieli, ei kuulunut Melutan laajaan kielivarantoon; suomi oli vain kolmen Raakun jäsenen äidinkieli. Kaikki osasivat sitä auttavasti, mutta paremmin ruotsia, joka on huomattavasti helpommin omaksuttavissa kuin suomi, ja tietenkin englantia. Keskustelut Raakussa käytiin näiden kolmen kielen erilaisilla yhdistelmillä. Kimpivaaran kollektiivin kielipankki oli vaikuttava: mainittujen lisäksi venäjä, somali, arabia, espanja, ranska, saksa, italia, urdu ja kiina. Auva oli lisäksi opiskellut pohjoissaamen, ja klassisen koulutuksen saanut Asi osasi kreikkaa ja latinaa. Voipa pärjäsi porukassa hyvin turunmurteen, ruotsin, englannin ja kansainvälisten käsimerkkien sekoituksella.

”Liksom on kyllä kova”, sanoi Voipa ja tarkisti, että vesi oli padassa riittävän kuumaa. Sinne ei tarvitsisi enää lisätä puita. ”Kuinka vanha se jo on?”

”92-vuotias, ja aivan iskussa. Siinä ihmisessä on lujaan iskostunut kirjoitussyyhy. Viime keväänä julkaistu ”Bileamin aasi” on yksi Rosan parhaita kirjoja. Oletko lukenut?”

”En vielä. Onko sinulla se?”

”On. Saat huomenna.”

Sitten istuttiin hiljaa. Voipa ja Meluta siirtyivät pihapenkille, kun saunassa oli jo liian kuuma. Meluta oli Raakun nuorin jäsen, kolmikymppinen, Auva vanhin, 1900-luvun puolella syntynyt, ja muut siltä väliltä. Jälkeläisiä raakut eivät olleet hankkineet. Tämän asian, niin kuin kaikkien muidenkin asioiden suhteen, vallitsi täysi vapaus. Kukaan raakkulainen ei kuitenkaan halunnut lisätä maailman väkilukua. Lapsia ja nuoria kävi Kimpivaarassa erilaisilla kursseille Voipan mielestä välillä liikaakin.

Täällä on siedettävää olla, mietti Voipa. Parasta on, että täältä pääsee heti pois, jos haluaa. Raakku ei velvoittanut jäseniään mihinkään. Ainoa sääntö, jos sitä nyt säännöksi voi sanoa, oli, että uskontoja ei suvaittu Kimpivaarassa. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä. ”En tiedä auringon alla kurjempaa kuin te, jumalat”, oli Auvalla tapana laulaa suihkussa joka kerta eri nuotilla.

”Hyperborea”, sanoi Meluta, ja katkaisi Voipan ajatukset. ”Tiedätkö mikä on hyperborea?”

”Enpä tiedä.”

”Antiikin kreikkalaisilla oli myytti, että tunnetun maailman pohjoispuolella on hyperborealaisten asuttama maa, onnellisten maa. Ehkä he tarkoittivat Kimpivaaraa.”

”Älä lässytä”, sanoi Voipa ystävällisesti, ”ei tämä mitään onnea ole vaan normaalia elämää. Hei, nyt se tulee!”

Eteläiseltä taivaalta kuului tuttu hurina, valot vilkkuivat, ja kohta tavarankuljetuslennokki Rovaniemeltä laskeutui pihalle. Koko kollektiivi kerääntyi purkamaan lastia ja hakemaan henkilökohtaisia tilauksiaan. Melutalle tuli taatelikakkuainekset, hän aikoi leipoa Rosalle. Voipa korjasi tyytyväisenä tamponipaketin taskuunsa, niitä tarvittaisiin viimeistään viikonloppuna.

Saunavuoroista sovittiin. Auva kertoi, että ahma näytti toipuvan hyvin ja kielsi menemästä sitä katsomaan ja häiritsemään. Kaikki menivät kuka minnekin. Voipa istahti saunan kuistille ja pyöritteli pahkaa ja petäjää käsissään. Pahkasta hän tekisi hienon kauhan, mutta mitähän tuostakin tulisi?

Jaa minut
#yhdenpallonvisiot