Siipilinna

Kirjailija Emmi Itäranta

Kuvittaja Emmi Nieminen

Julkaistu 6.5.2024

Kutsuvierasluento Planetaarisen kansalaisuuden museon avajaistilaisuudessa 8.6.2110. Juhlapuhuja: Professori Rakel Kunnas, Monimuotoisuuden tutkimuskeskus, Helsingin Yliopisto.

Arkistoitu tekstiversio, virtuaalitallenne tilaisuudesta saatavilla osoitteessa https://planetaarisenkansalaisuudenmuseo.fi/vrarkisto.

Hyvät kuulijat kaikkialla, missä sitten sijaitsettekin – tässä salissa, avatarin digitaalisissa nahoissa virtuaaliyhteyksien päässä tai kevyemmin varusteltuna oman laitteenne äärellä – lämpimästi tervetuloa vielä minunkin puolestani peruskorjatun Planetaarisen kansalaisuuden museon avajaistilaisuuteen. Jos tarkkoja ollaan, oikeastaan olisi yhtä lailla syytä puhua sulkemistilaisuudesta. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Kun minua pyydettiin pitämään tämä vierailuluento, kauhistuin.

Suhtaudun puhujakutsuihin jokseenkin samoin kuin puistometsissä parveileviin hyttysiin: kunnioitan niiden tarpeellisuutta ja ymmärrän niiden välttämättömyyden osana terveitä ekosysteemejä, mutta henkilökohtaisesti vältän niitä viimeiseen asti. Tittelistäni huolimatta en ajattele itseäni opettajana tai auktoriteettina, jolla on viisaudenjyviä jaettavanaan. Kavahdan ajatusta saarnaajan roolista, sillä uskon sen olevan varmin keino karkottaa innokkainkin kuulija yhteisen asian ääreltä. Tässä tapauksessa tutkijankammiooni eristäytyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä minun on kannettava vastuuni siitä, mikä meidät kaikki tänne tänään tuo.

Kaikki alkoi sadepäivästä kauan sitten.

Sallikaa minun maalata eteenne kuva menneisyydestä ja aloittaa kuin kunnon tarinankertoja ainakin: Olipa kerran vuosi 2050.

Monet teistä eivät olleet silloin vielä syntyneetkään. Toiset teistä, kuten jurakautiset ikätoverini tai minuakin pitempään tomumajaansa täällä ulkoiluttaneet, saattavat puolestaan yhä muistaa tuon muinaisen ajan. Maailma oli tuolloin monella tapaa toisenlainen. Siksi pyydän teitä nyt tarvittaessa sulkemaan silmänne ja turvautumaan mielikuvituksen voimaan, jonka luonto on meidän lajillemme suonut. Niin hämmästyttävältä kuin se voi nuorempien ikäluokkien mielestä kuulostaakin, kerran sitä olisi pidetty ihmiset muista eläimistä erottavana piirteenä; nykyisin tiedämme onneksi paremmin.

Mutta palatkaamme aikamatkalle. On siis vuosi 2050 keskisuuressa suomalaiskaupungissa. Seisahtukaa kanssani keskustan aukiolle ja katsokaa ympärillenne. Teidän ei tarvitse kuvitella aivan toisen ajan arkkitehtuuria, sillä rakennuskanta ei poikkea nykyisestä kovin paljon. Vanhojen talojen purkaminen oli jo silloin tehty kannattamattomaksi, joten oli paljon tavallisempaa kunnostaa olemassaolevia rakennuksia kuin rakentaa uutta. Kaupunkikuvassa on siis paljon tunnistettavaa, vaikka erojakin on nähtävissä.

Etäällä puiden takana erottuvat kerrostalojen ääriviivat. Aukion keskellä laajalla niityllä kukkii alkukesän kukkia: valkoisia kissankäpäliä ja tähtinä välkkyviä käenkaaleja, violetteja kurjenpolvia ja vaatimatonta suolaheinää. Kimalaiset ja mehiläiset ovat liikkeellä, ja tuolla tummasiipinen suruvaippa laskeutuu voikukkaan.

Eräs asia, jota teidän saattaa olla vaikea hahmottaa, on kaupungin äänimaisema. Suurin osa ajoneuvoista oli jo tuolloin sähköllä kulkevia, mutta myös polttomoottoriautoja oli yhä käytössä, ja niiden melutason kuvitteleminen vaatii nykyisin vaivannäköä. Olette ehkä nähneet niitä vanhoissa televisiosarjoissa tai elokuvissa. Kuvitelkaa joku pyörittämään äänekästä räikkää korttelissanne muutaman minuutin välein, niin saatatte saada jonkinlaisen käsityksen. Olen toisinaan pohtinut, miten kukaan tien lähistöllä asuva pystyi lainkaan nukkumaan sata vuotta sitten.

Juuri nyt on kuitenkin hiljaista. Puiden takana kulkee kevyen liikenteen ajoväylä. Yksityisautoja ei näy, sillä niiden käyttö on vähentynyt jo parikymmentä vuotta. Hengittäkää sisään kaupungin ilmaa. Saatatte haistaa siinä niityn lisäksi kukkivat puut ja lähileipomosta leijuvan vastapaistetun leivän tuoksun. Kun käännytte, selkänne takana kohoaa kookas rakennus. Sen viherseinien ja kattopuutarhan alta voi yhä tunnistaa entisen ostoskeskuksen. Liiketiloja ei ole suljettu: seinien sisällä toimii kirjakierrättämön, vaatehuoltamon ja kodinkoneiden kattavien korjauspalveluiden lisäksi myös virtuaalimatkustamo, jolla on katalogissaan kymmeniä kohteita, ja useita pakkausmateriaalittomia lähiruokamarketteja. Niiden yhteyteen rakennetuista ilma- ja vesiviljelyyn erikoistuneista kasvattamoista voi käydä poimimassa tuoreet kausivihannekset ja -hedelmät itse.

Monet näistä asioista ovat meille itsestäänselviä. Tuohon aikaan niihin kuitenkin liittyi suurta intoa ja uutuudenviehätystä, sillä siirtyminen niihin oli tapahtunut nopealla aikataululla, suuren poliittisen, yhteisöllisen ja liike-elämän suunnalta tulevan paineen alaisena. Pyydän teitä siis muistamaan, että se, mikä teistä saattaa vaikuttaa vanhahtavalta, on ollut jollekin sukupolvelle mullistavaa.

Nyt kannustan teitä siirtymään kanssani ajatuksen nopeudella kaupungin pohjoislaidalle. Siellä asuinalueiden väliin jäävää kookasta puistoa on vähitellen laajennettu, ja voimme jo tunnistaa eräänlaisen prototyypin siitä, millaisena kaupunkipuiston nykyisin ymmärrämme: metsää muistuttavana alueena, jonka hoitamista ohjaavat kokonaisvaltaisemmat prioriteetit kuin ihmisten mukavuus. Siellä kulkee polkuja ja valaistuja kävelyteitä, mutta korkean heinikon keskellä lepää myös kelottuvia puita, sammal kiipeilee jäkälän ja naavan peittämiä runkoja pitkin. Oravat, ketut ja rusakot asustavat täällä, onpa joku nähnyt joskus ilveksenkin. Puistoa rajaa yhdestä päästä järvi, joka on muuttolintujen pysähdyspaikkana tunnettu suojelualue, ja syvässä lahdenpohjukassa seisoo ikkunat pimeinä kookas rakennus odottamassa remonttia.

Saavumme sinne kohta.

Kulkekaa mukanani puistometsään. Seuratkaa minua runkojen väliin, kapealle polulle, jonka poikki solmuiset juurakot mutkittelevat, ja joka vie ruskeavetisen lammen rantaan. Kaislikossa ukonkorento laskeutuu osmankäämin painavaan tähkään lasinkirkkaat siivet välkkyen, saalistajahyönteisen keho sinivihreään panssariin puettuna. Pysähtykää lammen rannalle nurmituppaiden päälle, katsokaa veden yli toiselle puolen.

Rannassa kasvaa paksuvartinen paju. Sukeltakaa suippojen lehtien ja riippuvien oksien alle, tukevien oksien haarukkaan. Siellä istuu kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä. Toisella heistä on ohuet, hailakanruskeat hiukset, jotka on vedetty kahdelle saparolle. Hän on pukeutunut vaaleansiniseen T-paitaan, jota on paikattu kirjailemalla siihen kukkia, hieman liian isoon keltaiseen sadetakkiin ja poikkileikattuihin farkkuihin. Tennareista nousevat paksut pitkävartiset punkkisukat yli polven. Toisen tytön mustat hiukset on letitetty monelle tiukalle ja kapealle letille päätä pitkin. Hänellä on kirkkaan pinkki collegepusero, jota vasten hänen tumma ihonsa hehkuu männynkaarnan värisenä, ja kumisaappaisiin työnnetyt plyysihousut. Hän on korjannut ne itse sydämenmuotoisilla paikoilla ja on niistä hyvin ylpeä.

Tyttö vaaleansinisessä T-paidassa olen minä. Tyttö pinkissä puserossa on paras ystäväni Jasmin.

Näettekö meidät selvästi? Näettekö pajun uurteista kaarnaa pitkin kulkevat kitiinikuoriset muurahaiset, oranssinpunaisina vilistävät pikkuruiset hyrräpunkit ja lehdestä siiman varassa riippuvan vaaleanvihreän toukan, joka näyttää prinsessaleivoksen päällysteeltä? Näettekö puut ympärillä, männyt ja koivut ja pihlajat, tuulen tummanvihreissä lehdissä ja taivaalle kasaantuvat kivenväriset pilvet? Näettekö lammen pinnan, kun se taipuu rosoisille poimuille äkkiä nousevassa tuulessa ja kadottaa auringon antaman kiillon?

Näettekö?

Hyvä. Sitten voimme jatkaa.

Sanoimme puistoa viidakoksi. Se oli meistä valtava, vaikka nykyajan kaupunkipuistoksi se olisi vaatimaton. Sillä kesälomalla kävimme siellä melkein joka päivä, sillä Jasmin oli perinyt polkupyörän isosiskoltaan ja minä olin juuri muuttanut isieni kanssa kerrostaloon, jossa oli minulle sopivan kokoisia yhteiskäyttöpyöriä. Meillä oli tapana ajaa viidakkoon heti aamulla eväät repussa, jättää pyörät kaatuneen puunrungon taakse kallionjuureen ja kävellä lammelle. Sinä päivänä olimme vasta tulleet viidakkoon, kun taivas musteni ja alkoi sataa.

Se ei ollut mikään kevyt kesäsade, sellainen, joka sirisee lammen pintaan kaksi minuuttia ja sitten loppuu, katoaa pilvien mukana kauas. Ei sellainen, jonka aurinko kuivattaa saman tien. Ei: tämä sade oli niitä, jotka ryvettävät kaikki vaatteet ja liimaavat ne ihoon, ja alkaa hytisyttää niin, ettei jälkikäteen meinaa tulla lämmin millään.

Viidakon oksista ei ollut suojaa. Pikemminkin tuntui, että puut keräsivät jo ennestään paksut ja painavat pisarat vielä suuremmiksi, jotka lätsähtelivät keskelle päälakea, naamalle, T-paidan kaula-aukosta sisään. Vedin sadetakin hupun päähäni ja napsuttelin nepparit kiinni. Jasminilla ei ollut sadevaatteita. Hänen pinkkiin puseroonsa oli alkanut muodostua tummemman pinkkejä läiskiä.

”Ääh”, hän huokaisi, ja tiesin, että muutama ääh myöhemmin hän haluaisi lähteä kotiin.

Minä en halunnut mennä vielä. Katselin ympärilleni ja yritin keksiä, miten saisin hänet jäämään sateesta huolimatta. Yhdellä suunnalla oksien välistä pilkotti jotakin.

Vilahdus Hirviöstä.

”Mä tiedän”, sanoin, ja pudottauduin pajun oksalta maahan.

”En mä halua tulla sinne sateeseen”, Jasmin sanoi.

”Ei kun mä tiedän, missä me päästään siltä suojaan.”

Jasmin väänsi suutaan sen näköisenä, ettei ihan uskonut. Hän kuitenkin seurasi perässä maahan. Tartuin hänen käteensä ja kiskaisin hänet liikkeelle. Hän ei vastustanut. Lähdin kuljettamaan häntä runkojen välistä Hirviötä kohti.

Kun Jasmin tajusi, minne olimme menossa, hän juurtui maahan.

”Mä en tule tonne”, hän sanoi.

Hirviön koti oli kielletty paikka. Emme olleet käyneet lähempänä kuin verkkoaidan vieressä. Joskus olimme kahlanneet ryteikön poikki aidalle, katsoneet sen huipulla kulkevaa piikkilankaa, kurkistelleet Hirviötä harmaiden rautalankasilmukoiden läpi. Kumpikaan ei ollut koskaan uskaltanut yrittää aidan yli.

Aitaan kiinnitetty haalistunut kyltti ilmoitti, että tähän käytöstä poistettuun voimalaitokseen Aurinkokaupungit Oy remontoi tulevaisuuden museorakennusta. Tiloihin oli tarkoitus tulla myös viljelypalstoja kaupunkilaisten käyttöön, erilaisia viherseiniä ja kattopuutarha. Olin kuullut isieni suunnittelevan hakemuksen laittamista heti kun se olisi mahdollista. Ville-isä oli aina kädet mullassa kotonakin, kasvatti parvekkeella perunoita ja kesäkurpitsoita, ja oli vuosia haaveillut omasta palstasta. Kyltti oli ollut paikoillaan jo edelliskesänä, eikä sen jälkeen näyttänyt tapahtuneen mitään.

Hirviö näytti silmissäni kaoottiselta, kuin se olisi pudotettu joltakin painajaismaiselta planeetalta tänne, keskelle meidän viidakkoamme. Harmaa betoni-iho kohosi korkeana ja karkeana taivasta vasten. Kovasta, kulmikkaasta kehosta lähti paksuja metalliputkia ja katoilta nousi tummuneita savupiippuja. Suorakaiteen muotoisia, kiiltäviä silmiä oli pitkä rivi, ja suitakin joka suunnalla: yksi kaikista isoin kasvopuolella, pienempiä ja ruosteenvärisiä sivuilla. Hirviö näytti korkeammalta kuin viidakon suurimmat puut, ja siltä, että se nielaisisi elävältä jokaisen, joka menisi tarpeeksi lähelle.

Olin muistanut oikein. Heti verkkoaidan ulkopuolella seisoi vanha, sään tahraama lasikuitukatos. Se oli ehkä ollut polkupyöriä varten silloin, kun täällä oli vielä työskennellyt ihmisiä ja Hirviötä oli ympäröinyt jonkinlainen piha. Siellä täällä pitkän heinikon alla näkyi halkeilleita asfaltin kaistaleita, kuin vihreässä meressä ajelehtivia roskia.

Sade koveni entisestään. Jossakin jyrähti ukkonen ja salaman valkoinen välähdys mursi taivaan. Jasmin sai jalat alleen. Juoksimme viidakon juurakkoisia polkuja pitkin kohti voimalaitosta, paiskauduimme vasten katoksen seinämää kuin myrskytuulen heittäminä ja kikatimme.

Silloin huomasin sen.

”Kato”, sanoin.

Jasmin käänsi päätään osoittamaani suuntaan. Siellä se todella oli: reikä verkkoaidassa. Näytti siltä, kuin aita olisi leikattu auki ja taivutettu syrjään kuin kirjan sivu, jonka nurkka oli taitettu. Aukko ei ollut suuri, mutta emme mekään olleet.

Kahlasin korkean kuivuneen heinikon poikki suoraan aukolle. Jasmin seurasi.

Vasta vuosia myöhemmin tajusin, miten epätodennäköisestä sattumasta oli kyse. Aukko ei ollut voinut olla aidassa kuin jokusen tunnin, sillä muuten se olisi korjattu. Vartiointiliike olisi huomannut. Voimalaitosta pidettiin suljettuna syystä. Sen sisällä ei luultavasti ollut turvallista aikuisillekaan, saati kahdelle lapselle. Mutta silloin, kymmenen ja melkein kymmenen ikäisinä, meistä kumpikaan ei tiennyt sitä.

”Arvaa mikä toi on?” kysyin.

”No?”

”Se on ehkä portti toiseen maailmaan.”

Sanoin sen kokeeksi, varoen. Se oli satu, se oli leikki. Jasmin ei enää lähtenyt leikkeihin mukaan yhtä usein, eikä satuihin. Minulla ei ollut sisaruksia, mutta Jasminilla oli kaksi vanhempaa siskoa. Toinen heistä käytti jo meikkiä ja korkokenkiä, jotka oli löytänyt vaihtomarkkinoilta, ja toinen oli ajellut hiuksensa ihan lyhyiksi ja pukeutui väljiin housuihin ja kauluspaitoihin. Jasminin siskot tekivät kaikenlaisia asioita, jotka olivat Jasminin mielestä cooleja ja hienoja, eivätkä sadut ja leikit kuuluneet niihin. Siksi en ollut varma.

Jasmin pohti hetken ja sanoi sitten: ”Joo. Ja jos siitä menee, pitää kiertää kaksi kertaa Hirviön ympäri, koska muuten ei pääse enää takaisin.”

Muistin, miksi hän oli paras ystäväni.

Pujahdin läpi aukosta, käännyin ja katsoin Jasminia verkkoaidan toiselta puolelta.

”Eikä, apua”, hän sanoi, mutta hymyili. Sitten hän seurasi kannoillani.

Jälleen myöhemmin, aikuisena, pohdin, mikä laiminlyönti tuona päivänä oikein mahdollisti seikkailumme. Oliko joku vartija nukkunut pommiin, jäänyt jumiin ruokatauolle, unohtunut pelaamaan pasianssia? Ei nimittäin olisi mitenkään pitänyt olla mahdollista, että voimalaitoksen sivuovi, yksi monista aukoista, jotka johtivat Hirviön vatsaan, oli raollaan. Ja kuitenkin se oli. Vain hetkeä aiemmin olimme kulkeneet läpi salaisesta, yksin meitä varten leikatusta halkeamasta todellisuuden kudoksessa. Avonainen ovi tuntui saman taian jatkumolta, reitiltä jonnekin, missä kaikki olisi toisin.

Siksi me tietenkin astuimme sisälle.

Hirviön sisus yllätti minut. Olin kuvitellut, että sen uumenissa asui kummallinen kulmikas ruoansulatusjärjestelmä, sokkelo, johon voisi eksyä muutamalla askeleella. Sisusta oli kuitenkin suolistettu, vatsaontelo pelkkä ontto kuori. Korkeista ikkunoista suodattui sisälle riittävästi valoa, ettei ollut aivan pimeää, ja näin, että laajat hallit olivat lähes tyhjiä. Jyrkät metallipalkit kohosivat halkeilleesta betonilattiasta hämärän verhoamiin kattorakenteisiin asti. Muutama niin paksu putki, että olisin helposti mahtunut niihin sisälle, mutkitteli seinien vierustalla. Kaukana päidemme yllä kulki kapeita portaita ja kaiteita, nurkassa seisoi lieriönmuotoinen siilo. Mutta suurimmaksi osaksi Hirviön sisällä oli tyhjyyttä.

Voipa ei vastannut tähän mitään, vaan lähti rauhallisesti kulkemaan kohti kivikkoa. Silmukkavapa oli hänen suksisauvasta tuunaamansa pienpetotaltutin juuri tällaisia tapauksia varten. Hän tiesi, että jos hän ei tähän kykene, niin ei sitten kukaan. Hän oli taitava käsistään eikä hänellä ollut hermoja ollenkaan ja siksi hänet oli Raakku-kollektiiviin alun perin palkattu.

Ahma ei päässyt perääntymään, takana oli lohkare. Auva ja Iha peittivät sivusuunnat. Ahma sähisi. Voipa oli jo kolmen metrin päässä, nyt kahden ja… silloin rampa ahma hyökkäsi. Sitä Voipa oli odottanut ja sai ujutetuksi kiristyvän silmukan eläimen kaulaan ja heilautetuksi sen sauvan vipuvoimalla sivulle. Samalla Auva syöksyi kuin muinainen pesäpalloilija ja nappasi otteen ahman takakoivista. Rimpuileva ahma oli nyt kumpaankin suuntaan otteessa joka piti. Ihalle ei tarvinnut antaa eri komentoja, vaan ahma sai muutaman sekunnin päästä piikistä.

Puolen minuutin päästä eläin alkoi rauhoittua ja lopulta kaikki liike lakkasi.

”Nukkuuko se?” Voipa aikoi testata ahman unia, mutta Auva pysäytti hänet.

”Odota. Kätkä osaa karhun lailla teeskennellä nukkuvansa. Käytetään apuvälinettä. Pidä varmuuden vuoksi vielä kiinni vavasta.” Auva haki parimetrisen karahkan ja tökki sillä lempeästi rouvaa. Uni oli aitoa. Voipa ja Iha väänsivät pieneläinraudat irti ahman koivesta, ja Auva tutki nopeasti vahingoittuneen raajan. ”Luut ovat ehjät, hyvä tästä tulee. Nyt kiireesti Kimpivaaraan, niin putsaan ja tikkaan haavan, mutta ensin likka pannaan tippaan nesteytykseen ja saamaan suonensisäinen kipulääkitys.”

Auva kaivoi repustaan Ikea-kassin. ”Muistatteko tätä firmaa. Näitä oli vielä 30 vuotta sitten ympäri maailmaa, ja sitten se meni nurin että paukahti. Mutta nämä kassit ovat käteviä etenkin 12-kiloisen, nukutetun kätkänaaraan kantamiseen maastossa. Ota, Iha, raudat mukaan, vien ne huomenna poliisille. Konna otetaan vielä kiinni. On se perkele, että joku kyylä viitsii uhalla noita viritellä, vaikka tällaisilla raudoilla pyytäminen on ollut jo toistakymmentä vuotta laitonta. Rouvan meinasi käydä kalpaten, eikä näitä ole muutenkaan liikaa jäljellä. Laji on äärimmäisen uhanalainen. Katsokaa näitä käpäliä, muhkeat, kätkä on erikoistunut saalistamaan hangella, ja lyhenevät talvet ovat aiheuttaneet sille vuosi vuodelta pahenevia metsästysvaikeuksia. Ja poikasensa nämä ovat pruukanneet tehdä huhtikuisten keväthankien suojaan, ja heikkoa se on nykyään niidenkin kanssa. Myös kesähelteet ovat myrkkyä kätkille ja lykkäävät niitä yhä pohjoisemmaksi.”

Perillä Kimpivaarassa Auva ja Iha veivät rouvan kiireesti klinikalle hoitoon. Voipa sai komennon rakentaa pihamaalle kolmessa vartissa tarha heräävälle ja toipuvalle ahmalle. Kyllä hän siitä yksinkin olisi suoriutunut noin pitkässä ajassa, mutta asian teki vielä helpommaksi se, että Satta, Hala ja Asi olivat heittämässä tikkaa ja juomassa keskiolutta pihalla ja heti valmiina auttamaan, kun kuulivat asiasta ja sen tärkeydestä.

Eläinklinikan L:n muotoinen rakennus antoi tarhalle jo kaksi valmista seinää, joten Voipan ei tarvinnut ryhmineen paaluttaa ja verkottaa kuin vastaseinät näille, ja Voipa ehti vielä valmistaa saranaoven ahmatarhaan määräajassa. Siksi hänet oli palkattu Raakku-kollektiiviin.

Voipa surautti viimeistä ruuvia saranaan, kun Iha avasi klinikan ulko-oven ja Auva kantoi uinuvaa ahmaa kuin lasta sylissään. Rouva pantiin goisaamaan tarhaan, ja Iha täytti sille vesikupin.

Auva kiinnitti kameran tolppaan, että voisi huoneestaan seurata ahman heräämistä ja toipumista. ”Parin päivän päästä voidaan avata häkin ovi ja päästää kätkä juoksemaan metsään. Se pitää vain sitä ennen saada syömään lihanpala, johon on injektoitu suolistobakteerisiirrännäinen, jottei haava tulehdu. Ennen vanhaan olisi tuikattu antibioottia suoneen, mutta se oli ennen se.”

”Kuinka kauan siitä on, kun antibiooteista luovuttiin?” kysyi Satta.

”Melkein kymmenen vuotta sitten, joskus 40-luvun alussa. Maailma oli saanut niistä yliannostuksen. Lämmitätkö saunan tänään, Voipa?”

”Mikä ettei. Se on parin tunnin päästä valmis.”

Muut menivät kuka minnekin. Voipa poimi monimutkaisen petäjän ja pahkan pihalta ja jäi hetkeksi katselemaan ahmaa, jonka jalat alkoivat jo nykiä, ja, jottei häiritsisi sitä, lähti kulkemaan kohti saunaa pihan perälle pahkoineen, petäjineen. Täytyy huomenna kysyä Auvalta näkevätkö ahmat unia, hän tuumaili ja muisti oman painajaisensa myyränä metsässä. Pitkä matka elonpölyn sokaisevassa tuiverruksessa Paimiosta Kimpivaaran Raakku-kollektiiviin, mietti Voipa tyhjentäessään tuhkia kiukaan pesästä.

Satta oli kollektiivin alulle panija, kuvataiteilija, taiteilija, sarjakuvataiteilija. Satta teki vähän kaikkea. Vuonna 2038 Satta oli julkaissut avantgardebiologisen sarjakuva-albumin Raakku, joka kertoi Suomen vanhimman eläimen jokihelmisimpukan eli raakun satojen miljoonien vuosien tarinan. Raakkuja eli planeetalla jo ennen kuin Atlantin valtameri oli muodostunut. Raakkua alettiin, ensimmäisenä nilviäisenä, suojella Suomessa 1955. Suojelutoimia tarvittiinkin, sillä raakku tarvitsee elääkseen puhtaita virtaavia vesiä. Sellaisia nyt vain ei yli sataan vuoteen ole ollut oikein missään. Niinpä raakku on äärimmäisen uhanalainen sekä Suomessa että maailmalla. Ei auta, vaikka raakku kokee kohentaa tilannettaan puhdistamalla vettä jopa 50 litraa päivässä suodattamalla sitä lävitseen. Raakun sukupuolia ei voi erottaa toisistaan, se on siitä jännä epeli. Aikoinaan raakku oli koko Suomen asukas, mutta nykyisin niitä voi löytää vain harvoista Lapin joista.

Satta ja silloinen puolisonsa eläinlääkäri Auva päättivät perustaa uudenlaisen osuuskunnan pohjoiseen, ja sen nimeksi pantiin Raakku. Toiminnan kantava idea oli One Health, Yksi Terveys. On olemassa vain yksi terveys, yhteinen terveys, jonka jakavat ihmiset, kotieläimet, villieläimet, kasvit, sienet, pieneliöt ja koko ympäristö. Ympäristön terveys on ihmisten terveyttä. Raakku tukee tätä terveyttä. Raakun toiminnan voi kiteyttää myös kuudennen sukupuuttoaallon hidastamiseksi. Luonto tarvitsee ihmistä säästämään sen, mitä on säästettävissä.

Tyhjyydessä myös asui joku.

Minun on vaikea selittää, miten tiesin sen. En nähnyt liikettä, jollei laskettu ikkunalaseissa valuvia sadepisaroita. En kuullut mitään erityistä tuulen satunnaista ujellusta ja omaa hengitystäni lukuunottamatta. Ilma kuitenkin tuntui tiheämmältä, kuin hämärä olisi kuhissut ajatuksia ja aistimuksia. Kuin joku olisi äänettä tarkkaillut meitä ja käynyt neuvonpitoa kaltaistensa kanssa siitä, mitä meille pitäisi tehdä. Joku, jolle tuo paikka kuului. Me olimme tunkeilijoita.

”Kiivetään tonne”, Jasmin sanoi ja osoitti portaita, jotka johtivat betonitasanteelle. Metallirappuset kalahtelivat jalkojen alla. Ne olivat niin kapeat, että meidän oli pakko kiivetä peräkkäin. Kiivetessä tuli lämmin, sateen hytinä väistyi vähän.

Ylimmät rappuset ja tasanteen reuna olivat täynnä valkoisia tahroja. Yläpuolelta kuului pulujen kurnutusta. Tasanteen nurkassa näytti puhtaammalta. Seinässä kulki pitkä halkeama, jonka läpi kiemursi karhunköynnöksen sitkeä, punertavanruskea varsi. Se työnsi ilmoille vaaleanvihreitä, sydämenmuotoisia lehtiä hämärästä huolimatta. Jasmin suunnisti nurkkaan, pyyhkäisi risuja ja kuivia lehtiä syrjään ja istuutui betonilattialle.

”En tiedä susta, mutta mulla on kamala nälkä”, hän ilmoitti ja ryhtyi kaivamaan eväitä repustaan.

Kun olimme syöneet ja ravistelleet ruoanmurut vaatteistamme, Jasmin nousi seisomaan ja kuikuili ikkunaa kaukana katonrajassa.

”Loppuukohan toi joskus?” hän sanoi.

Ulkoa kuului raskas ukkosenjyrähdys. Sade paiskautui ikkunaan entistä vetisempänä ja ärhäkämpänä, ainakin siltä minusta tuntui. Jasmin huokasi liioitellun dramaattisesti, antoi olkapäittensä lysähtää. Nousin ja kokeilin varovasti tasanteen reunalla kulkevaa metallikaidetta. Se tuntui tukevalta. Kyyristyin kaiteen viereen ja katselin edessä aukeavaa hallia toisiinsa hitsattujen terästankojen välistä. En päässyt eroon tunteesta, että olimme todella astuneet toiseen maailmaan, jossa jokin tuntematon olento tarkkaili meitä, että olimme luvatta jonkun kodissa.

Silmäni olivat jo tottuneet hallin hämärään. Tuijotin tasanteen alapuolella kahta seinästä työntyvää ja siihen vähän matkan päässä takaisin sukeltavaa putkea, kun jokin kapeassa raossa alemman putken ja lattian välissä liikahti.

Huomasin pidättäväni hengitystäni. Jasmin tuli viereeni kaiteen luokse.

”Mikä sulla on?” hän sanoi.

”Tuolla on jotain”, kuiskasin. ”Tuolla lattialla.”

Näin toisen liikahduksen. En erottanut muuta kuin jotain pientä, ehkä hiiren kokoista, ja vähän lattiaa tummempaa. Se oli pelkkä varjon reuna, johon en olisi koskaan kiinnittänyt huomiota, jos se olisi pysynyt paikoillaan.

”Mä meen kattomaan”, kuiskasin.

”Mut mitä jos se on vaarallinen?”

”Se on joku tosi pieni. Se pelkää meitä takuulla enemmän kuin me sitä.”

”Mä tuun kanssa”, Jasmin päätti.

”Pitää sit olla hiljaa.”

Hän nyökkäsi vakavana ja laittoi sormen huulilleen. Hänen silmänsä olivat suuret hämärässä.

Metalliportaat olivat vaikein osuus. Kävelin edeltä, tahallani aivan hitaasti, jotta hänenkin olisi ollut pakko. Jasmin halusi aina tehdä kaiken nopeasti, juosta ja hyppiä, ja se oli yksi syy, miksi pidin hänestä niin paljon, mutta juuri nyt se oli hankalaa.

Varjot olivat liikkumatta, kun lähestyimme rakoa, jossa arvelin nähneeni jotakin. Täsmällisen kohdan hahmottaminen oli vaikeaa. Kyyristyin lattianrajaan ja Jasmin teki samoin. Oli hämärämpää kuin tasanteella, ikkunasta suodattui vähemmän valoa tänne asti.

Tuntui jotenkin väärältä tehdä niin, mutta halusin nähdä. Varovasti ja hitain liikkein kaivoin taskustani dynamolla toimivan taskulampun ja sytytin sen. Suuntasin sen kohti kapeaa rakoa lattianrajassa. Ensin en nähnyt mitään. Sitten valo taittui putken alla piileskelevän olennon silmistä. Se kavahti ja vetäytyi syvemmälle piiloon. Ehdin nähdä suipon kuonon, kirkkaat helmisilmät ja kahta kuivunutta lehteä muistuttavat korvat, jotka näyttivät isoilta silmiin verrattuna. Pehmeä, nukkainen turkki oli samaa harmaanruskean sävyä kuin ympäröivä ruosteen kyllästämä betoni.

Painauduin aivan lattianrajaan ja yritin nähdä rakoon. Olento oli sykertynyt liikkumattomaksi niin kauas seinän viereen kuin pääsi. Käänsin taskulamppua, ja valokeila osui muutaman kymmenen sentin päähän olennosta. Ensiksi hahmotin vain tumman mytyn, kuin poisheitetyn rätin tai kadonneen sukan. Mutta sitten näin kaksi olentoa lisää. Ne tuijottivat minua kirkkailla silmillään. Toinen avasi suunsa. Sieltä kuului nariseva, rahahteleva ääni. Olennon hampaat olivat pikkuruiset ja terävät.

Silloin jostakin yläpuolelta kantautui korkea, nopea viserrys, joka sirosi pitkin hämärää nurkkaa. Se toistui ja kertaantui, putoili lyhyinä äänisirpaleina ympärillä. Ymmärsin, ettei se voinut olla lähtöisin vain yhdestä olennosta.

Kuulin vierestäni ähkäisyn. Kun kavahdin ylös lattianrajasta katsomaan, Jasminin katse oli kiinnittynyt seinään varjojen harsoamassa nurkassa putkien yläpuolella. Hän osoitti nurkkaa sormellaan, suu avoinna mutta äänettömänä.

Hämärä nurkassa liikahteli.

Käänsin taskulampun sitä kohti. Valkoinen valo osui vinoon halkeamaan seinässä. Halkeama oli tarpeeksi iso, että olisin voinut työntää käsivarteni siihen olkapäätä myöten. Mutta siellä oli jo joku.

Olennot olivat kerääntyneet ruskeanharmaaksi ryppääksi. Niitä oli kymmeniä. Pystyjen kuonojen ja kaareutuvien korvien joukosta pisti tummia, pitkulaisia tikkuja: siipien luita, jotka toivat mieleeni omenan tai luumun ylipitkän kannan. Niiden suut visersivät varoitusta, ja tiesin vihdoin, kenen kotiin olimme tunkeutuneet.

Olin nähnyt lepakoita kerran aikaisemmin. Olimme käyneet mummin ja papan luona Ville-isän kotitalossa etsimästä aitasta keppejä kasvimaalle, ja aitan perällä oli roikkunut muutama lepakko pää alaspäin. Ville-isä oli sanonut niiden nukkuvan, ja ettei niitä saanut häiritä. Olin ollut silloin pienempi, mutta muistikuvissani ne olivat isompia ja tummempia kuin nämä.

”Mitä me tehdään?” Jasmin kuiskasi. Hän oli jähmettynyt paikoilleen.

”Kysytään niiltä”, ehdotin.

Jasmin katsoi minua sen näköisenä, ettei osannut päättää nauraisiko vai juoksisiko karkuun. Mutta minun mielessäni olimme toisessa maailmassa, jossa saattoi tapahtua mitä vain.

Kuulin jälleen narahtelevaa ääntä putkien alta. Laskeuduin uudelleen lattianrajaan ja suuntasin valon sinne. Raossa piileskelevät lepakot aukoivat kaikki suutaan. Viserrys yllä voimistui.

”Mitä te haluatte, että me tehdään?” kuiskasin niille.

Ajatus oli yhtä selvä kuin lepakot olisivat puhuneet sen ääneen.

Päästäkää meidät kotiin.

Vasta silloin tajusin, että seisoimme putken alla piileskelevien ja nurkassa visertävien lepakoiden välissä: kaksi pientä ihmistä, kaksi uhkaavaa vierasta jättiläistä.

”Meidän pitää lähteä”, sanoin Jasminille.

”Tuolla sataa vielä”, hän sanoi.

”Nyt heti”, sanoin. ”Ne sanoi niin. Niiden koti on tuolla, ja niiden äidit on huolissaan.” Osoitin nurkkaa, jossa lepakot visersivät. Kun katsoin sinne, ajatus oli jälleen kirkas.

Päästäkää lapsemme kotiin.

Jasminin ilme oli kummallinen, ja hetken olin varma, että hän jäisi vänkäämään. Sitten hän kuitenkin sanoi: ”Okei sitten. Munkin vanhemmat menee ihan sekaisin jos mä olen liian myöhään ulkona.”

Sammutin taskulampun. Otimme reppumme ja lähdimme kohti sivuovea, josta olimme tulleet. Ovella pysähdyin. Jasmin ei huomannut, vaan jatkoi matkaa kohti verkkoaitaa. Käännyin sanomaan hämärälle: ”Anteeksi, että me häirittiin. Mä yritän hyvittää sen jotenkin.”

Emme kiertäneet kahta kertaa Hirviön ympäri ennen lähtöä.

Kun tulin kotiin, kerroin isilleni, mitä olimme nähneet. Minua vähän pelotti, koska tiesin, ettemme olisi oikeastaan saaneet mennä Hirviön sisällä käymään. He menivät olohuoneeseen juttelemaan keskenään, kun join teetä keittiössä. Kun he tulivat takaisin, Aleksi-isä sanoi: ”Haluaisitko, että me kirjoitettaisiin yhdessä kirje niistä lepakoista kaupungin elonkehälautakuntaan?”

Nyt pyydän teiltä, hyvä yleisö, että annatte hetkeksi tilaa lapsen maagiselle ajattelulle. Aikuinen tutkijaminäni tietää, että lepakot reagoivat siten kuin niiden lajityypillinen tapa on. Erilleen joutuneet yksilöt olivat erittäin todennäköisesti keskenkasvuisia poikasia, jotka olivat seikkailleet omia aikojaan pois emoyhdyskunnan luota ja huusivat apua vieraan lajin ilmaannuttua asioita sotkemaan. Emot siis hätääntyivät eksyneen poikasen puolesta ja saivat toisetkin tolaltaan. Niiden kehonkieltä ja ääntelyä ei ollut vaikea tulkita.

Kymmenenvuotiaana kuitenkin uskoin, että lepakot puhuivat minulle suoraan. Ymmärrän, että ajatukset, jotka kuulin mielessäni, olivat omaa mielikuvitustani. Ja kuitenkin pitkän urani eläinten kommunikaatiolle omistaneena tiedän myös, että empatia, jota vanhentuneessa ihmiskeskeisessä maailmankuvassa kuviteltiin erääksi ihmiset muista elollisista olennoista erottavaksi ominaisuudeksi, on yhteistä käytännössä kaikille nisäkkäille ja linnuille. Nykyinen konsensus on, että kaikki eläinkunnan jäsenet kykenevät siihen jossakin muodossa, mahdollisesti myös sienet ja kasvit. Samoin tiedetään, että valtaosa kommunikaatiosta on sanatonta, kehollista.

Onko siis mahdotonta, että aivojeni peilisolut yksinkertaisesti käänsivät lepakoiden viestin empatian avulla suoraan ihmisten kielelle?

Tämä ajatus, jonka jätän pohdittavaksenne, tuo minut siihen, minkä vuoksi en voinut paeta puhujanvastuutani tänään.

Kuten olette ehkä jo arvanneet, tuo suljettu voimalaitos on tämä rakennus, jossa nyt seison puhumassa.

Planetaarisen kansalaisuuden museo avattiin remontoituun entiseen voimalaan vuonna 2055. Se perustettiin vaalimaan kokonaisvaltaisesti kaikkea elävää ja elotonta sekä säilyttämään kulttuuria, joka asettuu kestävästi osaksi planeetan suurempaa kokonaisuutta. Jotkut teistä saattavat tietää, että museon avaaminen viivästyi tuolloin, koska vanhaan voimalaitokseen oli asettunut lepakkoyhdyskunta. Kyseessä oli harvinainen laji, ripsisiippa, joka oli vain muutamia vuosia aikaisemmin siirtynyt erittäin uhanalaisesta luokituksesta vaarantuneiden lajien joukkoon. Kansalaiselta tulleen havaintoilmoituksen perusteella paikallinen elonkehälautakunta velvoitti rakennusyhtiön siirtämään lepakkoyhdyskunnan vahinkoa tuottamatta uuteen asuinympäristöön, jossa sillä oli parhaat mahdolliset edellytykset selviytyä.

Vuosikymmenien toiminnan jälkeen museo suljettiin peruskorjausta varten muutama vuosi sitten. Elonkehä-siipi jäi kevätkuukausiksi tyhjilleen. Kun rakentajat saapuivat sinne alkukesästä, kävi ilmi, että siellä oli uusia asukkaita. Siipeen oli muuttanut kookas ripsisiippayhdyskunta. Museon johto pyysi minulta ja Monimuotoisuuden tutkimuskeskuksesta asiantuntija-apua tilanteen ratkaisemiseen, ja otin tehtävän ilolla vastaan.

Pitkä urani lepakkotutkijana on tarkoittanut minulle ennen kaikkea uusia tapoja oppia lisää näiden kiehtovien olentojen elämäntavoista ja merkityksestä luonnon suuressa verkostossa häiritsemättä niiden herkkää elämänrytmiä ja tasapainoa. Olen työssäni pyrkinyt luomaan uusia tapoja tarkkailla eläinten käyttäytymistä niiden omilla ehdoilla sen sijaan, että lähestyisimme niitä ihmislähtöisestä näkökulmasta. Erityinen kiinnostuksen kohteeni on lepakoiden, ja laajemmin muiden nisäkkäiden, tapa kommunikoida: niiden kieli, jos käytetään sanaa, joka vielä muutama vuosikymmen sitten varattiin yksinomaan ihmisten äännesymbolein tapahtuvalle kommunikaatiolle ja merkkijärjestelmille.

Niin kasvava ymmärrys kaiken elämän älyllisyydestä kuin teknologian harkittu kehittäminen ja käyttö ovat jatkuvasti laajentaneet käsitystämme elollisten olentojen sielunelämästä. Tutuimpia meille ovat tekoälyt, jotka oppivat kotieläimen, kuten kissan tai koiran, ääntelyn ja käyttäytymisen perusteella tunnistamaan häkellyttävän tarkasti, mitä eläin kulloinkin haluaa.

Villieläinten kohdalla tekoälyjen hyödyntäminen on ollut haastavampaa, sillä ne harvoin toivovat itseään seurattavan vapaaehtoisesti. Pitkäaikainen työ on kuitenkin mahdollistanut sen, että nykyisin tiedämme huomattavan paljon enemmän vaikkapa susien, mustekalojen, pingviinien tai jopa korallien älystä ja tunteista kuin vielä viisikymmentä vuotta sitten. Ja kun eläimet ovat kommunikoineet meille jotakin, viesti niiden päällimmäisestä toiveesta on ollut päivänselvä: Jättäkää meidät rauhaan.

Villieläimet haluavat yksinkertaisesti elää elämäänsä ilman ihmisen aiheuttamaa häiriötä.

Siksi, kun museon uutta siipeä lähdettiin suunnittelemaan, ensimmäiseksi käytiin keskusteluja hankkeen eettisestä oikeutuksesta. Vasta, kun kaikki osapuolet olivat varmoja, että työ oli mahdollista tehdä museossa elävän lepakkokannan ehdoilla, hankkeessa päätettiin edetä. Ratkaisu ei ollut konventionaalinen, mutta pidän sitä parhaana mahdollisena.

Museoiden keskeisin tehtävä on säilyttää kulttuuriperintöä, historiaa ja luonnontieteellistä aineistoa. Olemme pitkään ajatelleet, että museot ovat ihmisiä varten. Ehkä nyt on korkea aika siirtyä ajatukseen, että ne voivat olla koko elonkirjoa varten, eikä niiden tarkoituksena ole asettaa näytteille vain kuolleiden tomua. Kulttuuriperintö ja historia eivät rajoitu ihmislajiin. Kysymys siitä, onko muilla eläinlajeilla kuin ihmisillä historiaa, on yhä kiistanalainen. Historiankirjoitusta niillä ei ole, mutta myös ihmisten keskuudesta tunnetaan kulttuureita, joissa historia on säilytetty ennen kaikkea suullisen perinteen kautta. Joka tapauksessa voimme kiistatta sanoa, että eläimillä on kulttuuria. Niille kehittyy yhteisöissä tunnistettavia ja muuttuvia, toisista yhteisöistä eroavia toiminnan tapoja, joita ne siirtävät eteenpäin lajitovereilleen ja jälkeläisilleen.

Planetaarisen kansalaisuuden museon länsisiipi siis jatkaa toimintaansa kulttuuriperinnön, historian ja luonnontieteellisen aineiston säilyttäjänä, kun se on tästä lähtien pysyvästi varattu ainoastaan lepakoiden käyttöön. Siipi suljetaan ihmisiltä välttämättömiä huoltotoimenpiteitä lukuunottamatta. Länsisiiven kokoelmat siirtyvät uuteen Elonkehä-siipeen, ja myös länsisiipeä ympäröivä puistometsä aidataan lepakoiden suojelualueeksi useiden neliökilometrien alueelta. Länsisiipi saa nimekseen Siipilinna. Nimi pyrkii heijastamaan sitä, kenen valtakunnasta rakennuksessa on kyse, ja kenen elämää sen seinät suojaavat.

Siipilinnan osuus näyttelytoiminnassa ei kuitenkaan pääty. Silloin, kun sen olemassaoloa on mahdollista käyttää osana museon yleissivistävää ja tutkimuksellista tehtävää aiheuttamatta sen asukkaille häiriötä, Siipilinnan lepakoihin liittyvää aineistoa voidaan tuoda museovieraiden ulottuville erilaisissa näyttelyissä ja installaatioissa. Näistä ensimmäinen on taiteilija Halla Abdulin suunnittelema ääniteos, jossa Siipilinnaan sijoitetut äärimmäisen herkät sensorit poimivat lepakoiden ultraäänilaulua ja tekoäly muuntaa sen elektroniseksi musiikiksi. Ultraääniaaltojen pohjalta koneäly myös mallintaa lepakoiden lentoreittejä, joista puolestaan piirtyy reaaliajassa seinille jatkuvasti muuttuva videoteos.

Voidaan tietenkin sanoa, että nämä teokset on yhä tehty ihmisen ehdoilla ja ihmistä varten. Pyrkimys oman paikkamme löytämiseen elonkehässä on edelleen käynnissä; se ei todennäköisesti tule milloinkaan olemaan saavutettu staattinen utopia, vaan aina elävä ja muuttuva tilanne, kuten kaikki muukin tällä planeetalla. Suunta on kuitenkin tänään selkeä: emme ole täällä vieraita, joilla on oikeus mässäillä, hajottaa paikat ja jättää siivo jälkeensä. Olemme olentoja, joilla on kyky ja siksi velvollisuus huolehtia muistakin kuin itsestämme ja väistää kohteliaasti toisten tieltä siellä, mihin emme kuulu.

Olen myös saanut tämän hankkeen yhteydessä konkreettisen muistutuksen siitä, mikä merkitys toiminnallamme on toisten elollisten kannalta. Kun pieni lepakkoyhdyskunta siirrettiin museon tieltä 2050-luvun alussa minun lapsena tekemäni havaintoilmoituksen perusteella, muutamia lepakoista rengastettiin seurantaa varten. Kun uutta, laajaa lepakkoyhdyskuntaa ryhdyttiin museon peruskorjauksen yhteydessä tutkimaan, kävi ilmi, että myös niiden joukossa oli rengastettuja. Siipilinnan omakseen ottaneet rengastetut ripsisiipat ovat suoraan alenevassa polvessa niiden ripsisiippojen jälkeläisiä, jotka puhuivat minulle kuusi vuosikymmentä sitten. Ne ovat palanneet kotiin. Tänä aikana ne ovat myös siirtyneet uhanalaiseksi luokitellusta lajista elinvoimaisten lajien joukkoon.

Kiitän niitä elämäni suunnan osoittamisesta ja kaikkia kuulijoita kunniasta saada avata uudistunut Planetaarisen kansalaisuuden museo. Samalla kiitän kunniasta sulkea Siipilinna ihmisiltä. Tässä nähdäkseni toteutuu museon olemassaolon ydin: se, että kaikki tällä planeetalla ei ole meitä varten, vaan me olemme omalta osaltamme kaikkea muuta varten.

Onko kysymyksiä?

Jaa minut
#yhdenpallonvisiot